Kategoria: paikat

Kirjava kesäkulttuurikierros

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.

#liwre2017 kolmannessa kokouspaikassa

Olin etukäteen vähän epäluuloinen sen suhteen, miten Lahden kansainvälinen kirjailijakokous mahtaisi toimia keskellä kaupunkia, Lahden kansanopiston hulppeassa kivilinnassa. Katoaisiko kokousväen yhteisöllisyys, livahtaisivatko kaikki kaupungin humuun sen sijaan että pysyisivät porukassa juttelemassa virallisen ohjelman ulkopuolellakin? Tällä kerralla ulkomaiset vieraat oli sitä paitsi sijoitettu Kansanopiston asuntolakerrosten sijaan hotelliin, mikä omalta osaltaan jakoi porukkaa osiin.

Sitä paitsi kokouksen aikataulua oli kustannussyistä jouduttu kiristämään, joten aikaisempien kolmen päivän sijaan kokous tiivistyi vain kahteen.

Enimmäkseen arveluni osuivat väärään. Kansanopiston komea kivilinna osoittautui kerrassaan mainioksi kokouspaikaksi, ja kauniin ilman ansiosta sen pieni mutta kaunis puutarha korvasi omenapuineen mainiosti Mukkulan tammet. Muutamaa sadekuurohetkeä lukuun ottamatta puutarhasta löytyi jotakuinkin aina ohjelman ulkopuolella kollegoja juttuseuraksi, jos sellaista kaipasi.

Keskeisen sijainnin ansiosta paikalle pääsi myös runsaasti yleisöä kuuntelemaan ja kommentoimaankin. Jotkut kirjallisuustoimittajat – eivät itse kirjailijat – ovat männävuosina toivoneet että saisimme kokoontua ”rauhassa”, mutta minusta yleisö on yksinomaan oleellinen, iloinen ja antoisa asia. Kirjailijalle uudet ja joskus yllättävätkin näkökulmat asioihin ovat tärkeitä bongattavia. Ilman niitä kirjallisuudesta tulee aivan yhtä tylsää kuin niistä rokkibändien biiseistä, jotka kertovat siitä millaista on soittaa rokkibändissä.

Kolmanneksella vähentynyt alustus- ja keskustelusessioiden määrä kyllä tuntui. Neljän session mittaan oikeastaan vain yksi alustaja, Riitta Jalonen, keskittyi kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Jotakuinkin kaikkien muiden alustusten teemat liikkuivat politiikan, ympäristökysymysten, ihmisoikeuksien ja ympäristöasioiden ympärillä. Nämä ovat tärkeitä aiheita myös kirjallisuuden ja kirjailijoiden kannalta – ja ajankohtaisuutta ei tosiaankaan voi moittia – mutta jäin kaipaamaan aikaisempien vuosien virkistäviä irtiottoja, jolle kolmas kokouspäivä olisi antanut enemmän tilaa.

Aikaisempi oheisohjelma oli saatu istumaan yllättävän hyvin kahteen päivään ja niitä edeltävään iltaan, jolloin porukka vieraili perinteisessä kokouspaikassa Mukkulassa, jossa pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu ja minä debytoin jalkapalloselostajana kokeneemman kollegan Seija Helanderin kanssa. (Olimme kuulemma olleet ihan kohtuullisen hauskoja peliasiantuntemuksen lievää vakavammista puutteista huolimatta. Luulen että humoristinura ei kuitenkaan ole minua varten. Tai urheiluselostajanura.) Ohjelmaan oli vielä lisätty mainio iltapäivän proosamatinea Lahden kaupunginkirjastossa.

Oheisohjelman lemppareitani on aina ollut Open Mic -tilaisuus, jossa itse kukin kirjailija- ja kääntäjäkollega pääsee esittämään esiintymiskykyään viiden minuutin setissä haluamallaan tavalla. Enimmäkseen kuulimme tälläkin kertaa lausuntaa, mutta mukaan mahtui myös musiikkia Esa Hirvosen kurkkulaulusta minun jo joulukuun Cohen-muistokonsertista tuttuun ”Tower of Song” -suomennokseeni, johon illan isäntä, kustannustoimittaja Elia Lennes soitti tyylikkään jazzahtavan säestyksen. (Sain esityksestä miltei nolostuttavan paljon kiitoksia koko loppukokouksen ajan sekä tutuilta että tuntemattomammilta, joten kai se ihan hyvin meni… no, itsestänikin oli kiva esiintyä.) Erityisesti Andy Willoughby jäi mieleen esityksistään, joissa lausunta yhdistyi runouteen. (Sitä kuultiin myös seuraavan päivän ”Kansainvälisessä runoillassa” Lahden konserttitalossa, missä Felix Krohn -salin kehno akustiikka valitettavasti yritti puurouttaa kaikkien esitykset.) Ilta päättyi Heikki Aittokosken jo jotakuinkin perinteiseen ja riemukkaaseen ”Tis Is Finland Män” -lausuntaan ja ”Kalliolle kukkulalle” -yhteislauluun.

Tälläkin kertaa Lahden kokouksesta jäi käteen ja mieleen ajatuksia, ideoita, uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Ynnä tietysti univelkaa. Kaikki syitä suunnata Lahteen kahden vuoden päästä taas uudelleen.

Ajattelin, että kun olen saanut Hunanin kustannustoimittajalle ja ”selvinnyt” sekä Orilammin kääntäjäkoulusta ja Lahden kokouksesta, voisin ottaa lopun kesää aika rauhallisesti ennen kuin syksyiselle deadlinelle sovittu romaanikäännösprojekti alkaa aiheuttaa ansaittua stressiä. Huomaan kuitenkin, että ennen syksyä on saatava johonkin tilaan useampikin vallan kiinnostava ja (ainakin yhdessä tapauksessa) kiinnostavia uria ehkä aukova hanke. Mutta mikäs siinä. Kyllä tuossa välissä ehtii sentään piipahtaa vähän lomailemassa ja festaroimassakin, hyvällä omallatunnolla.

Kuvassa kuin vahingossa

Muistelin skannanneeni tämän valokuvan negatiivista muutama vuosi sitten, mutta etsin ensin väärästä kansiosta, koska muistelin että kuva oli omista lakkiaisistani toukokuun lopussa 1980. (Siitä tietysti johtuu, että kuva tuli mieleeni juuri tänä viikonloppuna.) Kuvan oikean laidan henkilö kuitenkin paljastaa, että kuva on otettu myöhemmin samana kesänä, kun meillä kyläili amerikansukulaisia.

Epämääräinen, epätarkka ja pieleen valotettu pokkarikuva on parissakin suhteessa harvinainen tapaus. Ensinnäkin se on niitä harvoja taannoin kaipailemiani kuvia, joissa näkyy edes pieni palanen meidän silloisesta kodistamme Kontulan Keinutie 11:ssä. Ne harvat kuvat joissa asuntoa näkyy, ovat tämän kaltaisista perhejuhlista, ja yleensä laadullisesti tätä samaa tasoa. Sohvalla Amerikan-Helenin vieressä istuu (edesmennyt ei-biologinen) äidinäitini Aino, hänen edessään selin on Tapu-enoni, ja kaksi selin olevaa pikkutyttöä ovat hänen tyttäriään. Keittiön oviaukossa selin on (edesmennyt) äitini.

Vielä harvinaisempi asia kuvassa on kuitenkin (tässä rajauksessa) keskellä, saapasjalkakissataulun ja lampun alla kasvot varjossa näkyvä henkilö, koska hänestä minulla on huomiotaherättävän vähän kuvia edes niistä sukujuhlista joissa hän oli paikalla, ja niissä hän on tuskin koskaan kuvan keskellä. Hän on (edesmennyt) kummitätini (ja äitini biologisen äidin isosisko) Helvi Söderman, sama ihminen jonka Kiinan-lähetyssaarnaajavuosien (1935–46) päiväkirja toimii runkona Hunan-romaanilleni.

Lähetystyöstä palattuaan Helvi-täti palasi vanhoihin töihinsä matematiikan ja fysiikan opettajaksi ja oli hänen entisiltä oppilailtaan kuulemieni kommenttien perusteella hyvä opettaja, mutta töiden ulkopuolella hän ei juurikaan viihtynyt huomion keskipisteenä. Saattoi hän välillä heittää keskusteluun jonkun kommentin, tai olla apuna vaikkapa teknisten laitteiden kanssa, kuten sillä kertaa kun hän asensi toimimaan minun joululahjaksi saamani junaradan, jonka suhteen isäni ja minä olimme olleet äimänä. (Tämän isä on minulle myöhemmin kertonut: itse en muista tapausta enkä koko junarataa, joten olin ilmeisesti ollut siihen leluun vähän turhan nuori.)

Hunania kirjoittaessani olen välillä tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että Helvistä tulee editointikierrosten myötä jonkinlainen sivuhenkilö tarinassa – tai pikemminkin toisiinsa lomittuvien tarinoiden sikermässä – joka sentään perustuu merkittävään vaiheeseen hänen omasta elämästään. Hän on kyllä mukana jokaisen näkökulmahenkilö/kertojahahmon elämässä, tavalla tai toisella, ja vaikuttaa niihin välillä hyvinkin merkittävästi. Mutta harvoin hän on kirjankaan välittämän kuvan keskellä. Ehkä hän kuitenkin itse viihtyisi paremmin tällaisessa roolissa, kuvan laidalla, ehkä selin tai ainakin kasvot varjossa. Mahdollistajana mieluummin kuin huomion keräävänä tekijänä.

Kenties.

Seuraava kerta

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?

Kunnia vastaan kunnioitus

New Scientistlehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Viikko liikkeellä

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Kaksi kaupunkia, kaksi näyttelyä

Jokakesäinen Keski-Suomen reissumme ajoittui tällä kertaa vasta elokuulle. Ystävän mökillä rentoutumisen (kiitos, Maarit!) ohella ajelimme soraisia ja kestopäällystettyjä teitä pitkin kahteen suuntaan, kahteen perin erilaiseen ympäristöön, kahteen kuvataiteen kannalta mielenkiintoiseen kohteeseen.

En tiedä, olenko koskaan ennen käynyt Mänttä-Vilppulassa, mutta aika varma olen siitä etten ole käynyt koskaan Serlachius-museioissa, missään niistä. Tämänkertaisen kohteemme, Gösta-museon puitteita ei voi kuin ihailla: 1930-luvulla rakennetun Joenniemen kartanon viereen on noussut valtaisa paviljonki, joka antoi reilusti tilaa kesän näyttelytähden, englantilaisen Mark Wallingerin teoksille.

Tilaa Wallinger vaatiikin. Isoimmin esillä olivat mustetahramaisten teosten sarja sekä Wallingerin tunnetuimpiin teossarjoihin kuuluva sarja mustavalkoteoksia englannin minä-sanasta (”I”) eri kirjasinleikkauksilla ja tyyleillä esitettynä. Oma suosikkini oli hieman syrjäisemmästä eriöstä löytynyt videoteos, jossa kolme rakennusmiestä kasasi meren rannalle geometrista rakennustelineasetelmaa, taputteli toisiaan selkään sen valmistuttua ja sitten purki sen.

(Okei, myönnetään: en katsonut sitä kokonaan, osan vain. Kokonaispituus lienee jokunen tunti.)

Scifin ystäviä tietysti ilahduttaa myös kauniisti kromattu Tardis.

Toki kävimme katsomassa myös Taiteen tähtitaivaat -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarkastelee sitä, miten erilaiset ja eri aikojen taiteilijat ovat käyttäneet avaruudellisia asioita teoksissaan. Itseäni viehätti tavattomasti tämä Penelope Umbricon seinänmittainen valokuvakollaasi Flickristä kerätyistä auringonlaskukuvista.

Kolmas näyttely oli Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti, runsaasti oivalluksia ja huumoria sisältävä kooste tutunnäköisten ja arkistenkin asioiden tarkastelusta hieman vinonkierosta kulmasta. ”Karvainen kasvio” on tietenkin näyttelyn huomiotaherättävin teossarja, jonka kuvat näyttävät ensi vilkaisulla vanhojen kouluvihkojen välistä pudonneilta kuivuneilta kasveilta, mutta jotka on tehty (taiteilijan ja lahjoittajien) keholla kasvaneista karvoista. Itselläni on taipumusta pitää etenkin naisten kohdalla kovin muodikasta ihokarvojen ajeluvimmaa jokseenkin perverssinä – ja häpykarvojen tapauksessa myös pedofiilisenä – touhuna, joten arvostan tätä kommenttia.

Gösta-museon toista puolta, Joenniemen kartanoa, ei kannata jättää väliin. Suomalaisen kuvataiteen ”kultakaudelle” 1900-luvun alkuun keskittyvä kokoelma on asetettu näytteille komeasti, hienosti teemoitellen ja oivaltavasti kommentoiden Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä.

Parikin tuntia Mäntässä saa tajuamaan, miten vahvasti kaupunki on ollut yhden ainoan suvun ja sen bisnesten jatke. Serlachiuksilla on ollut kaupungissa lukuisia kartanoita paperitehtaidensa ympäristössä: niihin on kuulunut myös nykyään Kauko Sorjosen säätiölle kuuluva taidekeskus Honkahovi kuuluisine maisemaikkunoineen. Ehkä pitäisi perehtyä paremmin Mäntän, Serlachiusten ja suomalaisten metsäteollisuussukujen historiaan.

Pari päivää aikaisemmin vietimme taiteentäyteistä iltapäivää perin toisenlaisessa miljöössä.

Kahden joutsalaisen talon pihapiiriin ja viereiselle kesantopellolle levittyvän taidekeskus Haihatuksen kesänäyttely on kuulunut jokakesäisiin seremonioihin niin kauan kuin olemme kesäisin Maaritin mökillä käyneet. Sinä aikana homma on laajentunut ja ammattimaistunut: hetkittäin on tuntunut että alkuaikojen rosoinen ja hillitön ITE-meininki on päässyt katoamaan ja tilalle on tullut ammattimaisempaa, itsevarmempaa ja, valitettavasti, tosikompaa tuotantoa.

Tänä vuonna olin aistivinani vanhaa kunnon rosoista räväkkyyttä enemmän kuin muutamana viime vuonna, vaikkapa Emma Helteen töissä.

Oma lempparini oli kuitenkin Elina Kataran teos ”Introvertin takki”, koska… koska sellaisia me introvertit olemme. Tunnistin itseni, ja aika monta ystävääni, tuttavaani, virkasisartani ja -veljeäni, meitä joilta ei kannata kysyä ”mitä sinä oikein mietit?”, koska vastaus on joko ”kaikenlaista” tai pitkä, omituinen ja polveileva.

Mainiona täydennyksenä kesänäyttelyyn toimii Rytmirinki-kollektiivin Keijo Puumalaisen lyömäsoitinnäyttely Rummuta itte! perkussioineen ja mainioine partituureineen.

Mutta hei, Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä ensi sunnuntaihin! Kannattaa käydä, vaikkei olisikaan muuta asiaa Joutsan tienoille. Samalla reissulla voi sitten käydä nauttimassa Karoliinan kestikievarin herkuista.