Kategoria: musiikki

Totuus, valhe ja vaarallinen mikrofoni

Myönnän mökkiytyneisyyteni. Töyrynummen kaupunginosan esikaupunkilaisrauhasta ei tule kovin herkästi lähdettyä syvän etelän meluisille, hälyisille ja likaisille kaduille kiinnostavankaan tapahtuman perään. Toisaalta ei tule turhan usein seurattua lähiseudullakaan järjestettäviä tapahtumia puhumattakaan siitä, että tulisi mentyä paikalle. Siinä suhteessa eilinen visiitti Tuomarinkylän Dumari-ravintolaan, kymmenen minuutin fillarimatkan päähän, katsomaan Totuus ja valhe -esityksen (enimmäkseen) suomennettuja Vladimir Vysotskin lauluja rauhoitti omaatuntoa edes hieman.

Totuus ja valhetta on esitetty silloin tällöin eri paikoissa jo yhdentoista vuoden ajan: ensi-ilta oli vain muutama päivä Anna Politkovskajan murhan jälkeen, eivätkä Vladimir Vysotskin Neuvostoliiton aikoina kirjoittamien laulujen teemat ole valitettavasti vieläkään vanhentuneet. Vysotski oli oikeastaan yllättävänkin avoin neuvostojärjestelmän kriitikko, jota viranomaiset kyllä jatkuvasti ahdistelivat, mutta lopultakin liian suosittu että häntä olisi uskallettu vaientaa sellaisilla tavoilla joilla Venäjän nykykomento vaientaa kriitikkonsa. (Vysotskin tapauksessa vaientamisen teki lopulta, pitkälti, holtiton alkoholin ja muiden päihteiden käyttö.)

Totuus ja valhe -ryhmällä (Martti Suosalo, laulu; Nora Raikamo, laulu, viulu; Jarkko Lahti, laulu; Kiureli Sammallahti, laulu, harmonikka; Valtteri Bruun, laulu, kitara) on siis melkoisesti rutiinia settinsä vetämiseen, eikä Dumarin ravintolannurkka ollut esiintymispaikkana verrattavissa vaikkapa kahden päivän takaiseen Kangasala-talon konserttisaliin, mutta silti setistä oli aistivinaan paljon sympaattista soittamisen ja laulamisen iloa. Vysotskin laulut vaativat toimiakseen melkoisesti rosoa – olisi kiinnostavaa kuulla muutamaa raskaampina rockversioina – ja rosoa löytyi  lauluosuuksista oikein mukavasti. Tämä tosin tarkoitti myös sitä, että salin perällä asti oli aika ajoin vaikeaa saada tässä musiikissa täysin oleellisista sanoista selvää. Lauluntekijän ja laulun tulkitsijoiden näyttelijyyden huomioon ottaen rekvisiittaa oli mukana varsin vähän, oikeastaan ainoastaan ”Nyrkkeilijässä”, johon oli hymyilyttävästi upotettu myös hieman Gösta Sundqvistia: ”Tuhannen markan seteli” -instrumentaalin se kohta, joka toimi pitkään Urheiluruudun tunnussävelmänä. (Tajusin vasta jälkeenpäin, että kyseisen kappaleen laulaja Jarkko Lahti esitti Hymyilevässä miehessä nyrkkeilijä Olli Mäkeä.)

Kaikki viisi ryhmän jäsentä toimivat vuorollaan solisteina, kukin oman persoonansa ja äänensä kautta. Erityispisteet saa kitaristi Valtteri Bruun, joka ainoana lauloi kaksi kappaletta oikein hyvällä venäjällä: niistä toinen oli Vysotskin kaikkein tunnetuin laulu, se joka löytyy joka laulukirjasta ja joka vedetään joka nuotiopiirissä ja jonka nimeä en halua tähän kirjoittaa. Soitinharrastaja minussa ihaili myös Bruunin hienoa orkesterikitaraa, joka oli, jos oikein tunnistin, aito Noso.

Helmiä oli muitakin. Vysotskissa oli paljon samaa kuin vaikkapa Juice Leskisessä tai Gösta Sundqvistissa: taito olla yhdessä kappaleessa koskettavan traaginen (”Leningradin piiritys”), toisessa täynnä sapensävyistä mustaa huumoria (”Totuus ja valhe”), kolmannessa kabareemaista kohellusta (”Vainaja”, ”Aamuvoimistelu”) ja neljännessä tilittää omia tuntoja ja pelkoja (”Laulaja ja mikrofoni”). Siihen ei moni pysty. Ja jos Totuus ja valhe -ryhmä sattuu esiintymään kävely-, fillari- tai julkuneuvomatkan päässä, kannattaa käydä kuuntelemassa. Ehkä toisenkin kerran.

Amatsonien tahtiin

Siinä missä viimelauantaisen Yarin keikan ohjelmisto oli perin tuttua, kuulin tänä iltana ensi kertaa Les Amazones d’Afriquea. Olen kyllä kuullut tämän naismuusikkokollektiivin useiden jäsenten levytyksiä, sillä kyseessä on eräänlainen länsiafrikkalaisten laulaja/lauluntekijättärien superbändi, joka kiertää ja levyttää eri kokoonpanoilla tukeakseen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista valistustyötä ja väkivallan uhrien hoitotyötä. Odotettavissa oli siis hyvää musiikkia hyvän asian puolesta.

Savoyssa mukana oli viisi laulajatarta ja heidän säestäjinään nelimiehinen yhtye, joka polki käyntiin erinomaisen toimivaa tanssikomppia. Tanssivien laulajien ohella lavan visuaalisesti hienoin yksityiskohta oli Kandia Kouyatén nojatuoli, jossa (sairaskohtauksen vuoksi osittain oikealta puoleltaan halvaantunut) muusikko istui ylväästi hymyillen kuin hoviväkeään arvostava kuningatar, keinahteli musiikin tahdissa ja lauloi väkevästi – kunnes nousi avustajan jelppimänä itsekin tanssahtelemaan.

Suurin osa kappaleista kulki keskitempoista komppia kevyesti varioiden, muutaman sointukulun ja laulajan vapaasti tulkitseman melodian voimin, ja kun (tässä kontekstissa tärkeitä) sanoja ei heikon kielitaidon vuoksi ymmärtänyt, oli helppo jättäytyä kellumaan ja leijumaan tanssirytmiikan varaan. Parhaimmillaan tällainen musiikki olisi tietysti riittävän isolattiaisella klubilla, missä yleisö pääsee oikeasti joraamaan eikä vain istumaan ja keinahtelemaan tai seisomaan ja keinahtelemaan, mutta kyllä biitti toimi näinkin. Tyytyväistä väkeä salista poistui pari tuntia myöhemmin, enkä näe mitään syytä heittäytyä toisinajattelijaksi. Täytyy hommata käsiin kollektiivin levytyksiä.

Ne.

Se oli outo lintu suomalaisten uuden aallon bändien joukossa 1970–80-lukujen taitteessa, sen verran outo lintu että monilla kaikesta uudesta ja erilaisesta innostuneilla rokkitoimittajillakin oli vaikeuksia suhtautua bändin musiikkiin. (Mieleen on jäänyt, miten Soundi otsikoi ajan suhteellisen hippipositiivisesta musiikkiskenestä vahvasti poikenneen kakkosalbumin Pahaa unta? arvostelun: ”Onneksi se on vain pahaa unta”.) Itsellänikin kesti hyvän tovin päästä Sen ja sen laulaja/kitaristi/lauluntekijän Yarin ilmaisuun sisään. Bändi ei itse tehnyt asioita mitenkään helpoksi. He eivät soittaneet kovinkaan paljon jo levytettyä materiaalia, he soittivat jumalattoman kovaa, ja etenkin kitarat niin äänekkäinä että (ajan musiikissa hyvin tärkeistä) sanoituksista ei saanut mitään selvää. ”Ei niistä ole tarkoituskaan saada selvää”, Yari tylytti välihuutelijoille. Hänestä ei muutenkaan saanut mitenkään erityisen miellyttävää kuvaa, ei keikoilla eikä haastatteluissa.

Mutta vähitellen Sen moniulotteinen, -sävyinen ja -vivahteinen musiikki – ja ne sanoitukset! – alkoivat pudota, ja kovaa putosivatkin. Sekä säveltäjänä että sanoittajana Yari oli uuden aallon ajan todellinen humaani toisinajattelija. 1980-luvun jätkäpoikabändikulttuurissa hänen teksteissään oli aika ajoin myös feministiseksi tulkittavia sävyjä, mistä syystä Sen fanikunta oli paljon naisvaltaisempaa kuin monilla aikalaisilla.

Ja Sen musiikki on kestänyt aikaa, sen huomasi eilen kun Yari nousi Nosturin lavalle bändin kanssa ja soitti, kuten hän itse sanoi, ”kitaraa seisaallaan ensi kertaa pariinkymmeen vuoteen”. Soolokeikkoja Yari on tehnyt aina silloin tällöin – kuten tässä blogissakin on pariin kertaan todettu –  mutta Litku Klemetti & Tuntematon numero saivat lopulta houkuteltua hänet laulusolistikseen. Lieneekin osittain Litkun ansiota, ettei koko Nosturintäydellinen yleisöä ollut sentään meitä 1980-luvun alun Se-keikkojen veteraaneja.

Illan aloittaneen Hulda Huiman musiikki oli minulle ennestään outoa, mutta saattaa hyvinkin päätyä jatkossa kuuntelulistalle. Tavallaan tällainen mukavan vanhakantainen yhden naisen ja kitaran singer/songwriter-tunnelmointi olisi varmaankin parhaimmillaan kesäaikaan festarien alkuiltapäivän leppoisassa tunnelmassa, nurmikolla loikoillessa ja haaveillessa, mutta koska HH onnistui herättämään kevättalvisen kosteassa Helsingissä, klubin pimeydessä moisia mielikuvia, homma selvästikin toimii, toimii vaikka yleisö oli niin selvästi odottamassa juuri Yaria.

Ja kyllä odottaminen kannattikin. Se Tuntematon Numero onnistui luomaan melkoisen hyvän illuusion siitä miltä Se kuulosti joskus 1980-luvun alkuvuosina – lukuun ottamatta tolkutonta volyymiä, ajalle tyypillistä surkeaa äänentoistoa tai yleisöepäystävällisyyttä: kuusikymppinen Yari on elämäänsä tyytyväinen, leppoisa maestro, mutta pystyy silti kanavoimaan nuoremman minänsä ahdistuneita umpikujatutkielmia vallan vakuuttavasti. Äänikin on pysynyt käsittämättömän entisellään.

Reilu puolitoistatuntinen setti kaksine encoreineen kattoi melkoisen laajan kaaren Sen tuotantoa ensimmäisistä rujoista cover-singleistä (”Eloise”, ”No niin, no niin”) aina viimeisen, huikean hienon Lasi kirkasta vettä -albumin tunnetuimpaan kappaleeseen ”Punainen hame”. Se oli itse asiassa illan ainoa kappale jossa Se Tuntematon Numero ei ihan päässyt kolmenkymmenen vuoden takaisen esikuvansa tasolle: Sen pitkäaikainen basisti ja selkäranka Eeva Koivusalo soitti ”Hameen” ylvään bassoriffin sekä levyllä että livenä niin armottoman funkylla auktoriteettiotteella ettei sitä rehellisesti puhuen oikein voi odottaakaan… nykynuorisolta (hah!). Toisaalta suurimman osan ajasta koskettimiin keskittynyt Litku Klemetti lauloi Lou Reed -coverin ”Mitä me tehdään?” vastaansanomattoman koskettavasti, toi rappukäytävän teiniraskausdraamaan sen naisosapuolen näkökulman.

”Pahaa unta?”, ”Yö safarilla”, ”Mä haluan elää”, ”Joku muu”, kaikkien aikojen interrail-laulu ”Köyhän pikajuna”, kaikkien aikojen liftauslaulu ”Ei asfaltti liiku”, ”Juhlat”, ”Onnellisten tähtien alla”, ”Pitkät ja sekavat kirjeet”,… huikea klassikkosarja, jota olisi voinut ainakin yleisön (ja minun!) mielestä voinut jatkaa vielä toisenkin puolitoistatuntisen. Materiaalia kyllä löytyisi, vaikka Sen levytetty tuotanto käsittääkin vain neljä albumia ja niillä julkaisemattomista singleistä laaditun kokoelmalevyn. Toivottavasti tämän lyhyen kiertueen tuottama huomio, suosio ja hyvä mieli pitää Yarin jatkossakin aktiivisena, ehkä myös laulujen (eikä vain elokuvamusiikin) tekijänä. Ja toivottavasti Sen viimeinen levy Lasi kirkasta vettä julkaistaan lopultakin modernissa digitaalimuodossa.

Sinkkubingo 1997

Kun edellisessä postauksessa tuli tarkasteltua viime vuoden tekemisiä, juolahti mieleeni vilkaista, mitä minä mahdoinkaan kirjoitella Rumbaan tasavuosia sitten. Alkuvuodesta 1997 olen näköjään arvostellut muun muassa tuoretta singlesatoa melkoisen keon. Siinä missä me avustajat teimme oikein mielellämme albumiarvosteluja, seuraavan numeron singlekasa oli aina vähän sellainen ”äsh, onks se muka mun vuoro taas?” -hanke. Single-ceedeitä oli yleensä noin muovikassillinen. Kaikki piti kuunnella ja valikoida niistä riittävän monta kommentoitavaksi, että jutulle sai pituutta sille varatun sivun verran.

Albumit kävivät sitä paitsi divareihin kaupaksi paljon singlejä paremmin.

Singlearvioinneissa sitä yritti, ainakin hetkittäin, olla jollain tavalla hauska tai keksiä jotakin kummallista kulmaa tai muuta hupaa. Omahyväinen vinoilu varsinkin isojen tähtien levytyksille ei ollut kulma, vaan normi: vähemmän myyneisiin ja uraansa aloitteleviin sekä omakustantajiin oli perinteenä suhtautua paljon lempeämmin. Tähän pakettiin en näköjään keksinyt juuri muuta kummaisempaa kuin väliotsikoinnin, joka on peräisin jostakin Pienen tietosanakirjan minua vanhemmasta painoksesta. Monistakaan levyjen artisteista en tiennyt kovinkaan paljoa. Jotkut toki olivat tuttuja – jos ei muuta niin aikaisempien kokoonpanojensa peruina – ja joistakin tuli sittemmin hyvinkin tuttuja, jos ei muuta niin jossakin toisessa kokoonpanossa tai sooloartistina.

Monikaan näistä levyistä ei ole jättänyt niin vahvaa kuulojälkeä että muistaisin niistä nykyään yhtään mitään. Jotkut kyllä. Yhdestä arviosta sain sittemmin (kohteliasta ja asiallista) kommenttia ko. yhtyeeltä, joka ei tykännyt mainitsemistani tyylilajimäärittelyistä. Yhden tapauksen kohdalla olin ehkä vähän jäävi kehumaan, koska olin moikkaväleissä kaikkien bändin jäsenten kanssa ja yksi heistä oli vielä sukulainenkin (ja entinen työkaveri). Erään yhtyeen laulaja/lauluntekijä on sittemmin toiminut pienen hetken minun säestäjäni eräässä tilaisuudessa. Ja Kantakaupungin leijuvan pölyn eepeen nimi oli oikeasti Rakkauden hylyllä, siis yhdellä ällällä. (En usko että olin ko. levyn suhteen jäävi, vaikka eräällä hyvällä ystävättärelläni oli ymmärtääkseni ollut jotakin jonkun ko. bändin jäsenen kanssa.)


A-Hägglund

NIKO AHVONEN: Sadetta saadaan
(BMG)
Ei ehkä lainkaan Ahvosen mukavikkolevyn parhaita raitoja. Hyvin rullaavaa, sympaattista soulpoppista yhtä kaikki.

ALITAJUNTA: Käsissä-ep
(Alitajunta)
Hämeenlinnalaistrion kasettieepee tuo suorastaan nostalgisen värisyttävästi mieleen erinäiset pienkustannetut 80-luvun uusiaalto-orkesterit. Sekä ensilevynsä aikaiset Tavaramarkkinat. Mitä kumpaistakaan viitettä ei tässä taloudessa voi pitää negatiivisena. Silti minun on yhäti vaikeata suhtautua tältäkin nauhalta löytyviin, yhdeksänkymmentäluvun punktyyliin kuuluviin teinilempiteksteihin.

AZ YET (feat. PETER CETERA): Hard to Say I’m Sorry
(LaFace)
Osaava vokaalikvintetti vääntää Chicagon kulahtaneesta AOR-balladista komeaa lauluyhtyesoulia. Joskus coveri selättää originaalin miten haluaa. Niin kliseeksi kuin erilaiset säestyksettömät versiot näissä yhteyksissä ovat viime aikoina muodostuneetkin, Az Yetin rahkeet riittävät ihan oikeaan, hienoon accapellatulkintaan.

BECK: The New Pollution
(Geffen)
Beck Hansen saisi varmaan radion aikamerkinkin kuulostamaan nerokkaalta sävelteokselta. Nuoren miehen ihmeellinen äänimaailma on singleä paremmin tavoitettavissa pitkäsoitonkokoisina pakkauksina, niin viehättävän pervo kuin Aphex Twinin uudelleensekoittama Richard’s Hairpiece onkin.

BEE GEES: Alone
(Polydor)
Gibbin veljekset säestivät teini-ikääni niihin aikoihin, jolloin jokainen elokuvafriikki vielä inhosi John Travoltaa yhtä paljon kuin vakavamieliset musiikinystävät näitä ujellusstemmoja. Moisesta henkilöhistoriasta johtuen ei liene ihme, että Bee Gees -soundi aiheuttaa yhä vatsanväänteitä.

DI LEVA: Den glada stjärnan
(Mega)
Suorastaan liikuttavan hempeä fuusio Feargal Sharkey -henkistä vokalisointia ja Human League/Soft Cell -tyylistä synapoppista. Mutta hei, nyt on 1997. Vaihtelua virkistää se, että singleä täydentää miksausten sijaan englanninkielinen versio samasta laulusta.

DONOVAN: Please Don’t Bend
(American)
Mies ja kitara -henkinen hippiballadi on tässä seurassa niin totaalisen toisesta maailmankaikkeudesta että suo kriitikkoraukan korville tervetulleen lepohetken.

FUTURE FORCE: Puttin’ A Rush On Me
(AM:PM)
Poika tapaa tytön, poika tahtoo petiin ja tyttö toppuuttelee. Hyvin ymmärrettävää: itsekunnioituksen rippeistään on syytä pitää kiinni etenkin kun laulun olemattoman vähäiset ainekset ovat näinkin moneen kertaan kierrätettyjä.

Häihä-Lyypekki

INJUSTICE SYSTEM: No Reality -ep
(D.I.Y.)
”Syökää paskaa ja nussikaan vittu toisianne / Vitun munattomat kyrvät saatanan jatkeet / Vittu mä tapan teidät kaikki.” Nostalgista musiikkia tämäkin, mutta nostalgiaa ajasta, jolloin punk käpertyi omaan narsistiseen itseihailuunsa ja käänsi selkänsä todellisuudelle. Tyylilajin hilpeitä paradokseja sekin, että englanniksi ja suomeksi laulavan iisalmelaisbändin vinyylin julkaisee japanilainen pienmerkki.

JAI: Don’t Give Me Away
(BMG)
Jailla on kaunis sukupuoleton ääni, siisti moderni balladi ja osaava tuottaja. Kriitikon kivisydän kieltäytyy sykähtämästä.

JANITA: Ready or Not
(Dig It)
Newyorkilaistunut (entinen) teinitähtemme laulaa nyttemmin amerikkalaisen siistiä sähköistä soulpoppia. Konebiitti nakuttaa ja miesääni piipahtaa toastaamassa. Eipähän tule ainakaan yksinäistä tässä tyylikarsinassa. Janitan rahkeet olisivat kyllä riittäneet laadukkaampaankin lauluun.

JEWEL: You Were Meant for Me
(Atlantic)
Jewel Kilcher tekee nättejä, perinteisiä kantrilauluja. Tämä on sellainen klassisenkaunis puolihidas balladi jonka tahdissa on helppo keinahdella tuolillaan ja valuttaa salaa kyynel pari tequilaansa. Bonuksena pari sympaattista minuutinpituista rallatusta.

KANTAKAUPUNGIN LEIJUVA PÖLY: Rakkauden hyllyllä -ep
(Kantakaupungin leijuva pöly)
Kantisten akustisjatsillisessa laulelmamusiikissa on jotakin niin kodikaan sympaattista että synkeyden säilyttäminen vaatisi keskivertokriitikkoa paljon väkevämpiä hengenvoimia. Kun viidessä laulussa on aineksia ja ideoita ihan riittämiin ollaan kiistämättä tämän satsin parhaimmistossa.

KIRKA: Läpi unisen maan
(BMG)
Ei kehno iskelmäballadi – paitsi että se sämplätty ”uuu-aaa” -kuoro rupeaa tympimään viimeistään toisen säkeistön aikaan. Odotan sua kotiin on ihan kivanpirteä lattarihtava keinutus, mutta nautitsen Bring It on Home to Meni mieluummin Sam Cooken tuntehikkaana originaalina.

KYYRIA: Mind the Light
(Gun)
Tapansa mukaan Kyyria välittää kuulijalle sateenkaarenkirjavan tyylien sekoituksen ja reipasta pelimannihenkeä enemmän kuin raskaassa rokissa on tapana. Näinä Keltaisen ja Govindan aikoina sitar kuulostaa kiusallisen muotitietoiselta instumentilta – niin motivoitua kuin sen käyttö Mind the Lightilla onkin.

LARRY AND THE LEFTHANDED: Johnny the Void
(Bad Afro/Trashcan)
Laulu jossa soi theremin, tuo sormin koskematta ujeltava ihmelaatikko, ei yksinkertaisesti voi olla huono. Tämä on Avaruuden Laki.

LEHTIVIHREÄT: Huono elämä
(Levy-yhtiö)
Kun äiti aikanaan hankki kotiin Weetabix-paketin, maistoimme pikkusiskon kanssa puolikkaan kakkusen ja kieltäydyimme sen jälkeen houkutteluista huolimatta kajoamasta moiseen herkkuun pitkällä tikullakaan. Niinpä tämä kyseisen tuotteen mieleentuovasti pakattu ralli onnistuu yksitoikkoiduudestaan huolimatta liikauttamaan jotakin sisimmässäni. Kakkosraita, akustislive 190477-095X ja mä, on sitten espanjalaisväliosineen kaikkineen ihan oikeasti hieno esitys.

LEILA K.: Blacklisted
(Mega)
Leilan levytyksissä on riemastuttavan rääviä rymistelyhenkeä. Kontrasti kliinisen siistiin keskivertotanssimusiikkiin on melkomoinen. Manic Panicilta on kyllä lohkottu mainiompiakin singlejä.

Lyyra-Schlieffen

MASA MAINDS: Vaistoon ja tunnen
(Snap)
Kovin tavanomainen iskelmä, ellei kertosäkeeseen olisi mätetty mahtipontisuutta parillakin talikolla. Sähköposti-ikävä on ihan yhtä korni kuin muutkin trendikkäästi intternettiä hyödyntämään yrittävät laulunteelmät.

MANOWAR: Courage
(Geffen)
DEATH TO FALSE M- mitä helvataa, tämähän on Broadway/Meatloaf-tyylinen pianoballadi! Soitinesitys Today Is A Good Day to Die lainaa nimensä intiaanipääliköltä, joka ei koskaan antautunut. Attityydin suhteen Joey De Maion orkesterilla olisi yhtä ja toista opittavaa sankarivainaalta.

MORAL SUICIDE: Virtuagod -ep
(Moral Suicide)
Nimestään huolimatta Moral Suiciden metallikäsitys tuntuu olevan peräisin varhaiselta 80-luvulta, ajalta jolloin punkin ja hevin välillä oli veteen piirrettyä viivaa jykevämpi muuri. Assosiaatiot varhaiseen Zero Nineen johtuvat hyvin paljon muustakin kuin kovin ohkaiseksi jääneestä äänikuvasta.

VAN MORRISON: The Healing Game
(Exile)
Belfastin pienessä suuressa miehessä on samaa iättömyyttä kuin hengenheimolaisessaan John Lee Hookerissa. Ei voi kuin nöyränä kuunnella miten Ääni vain jatkaa kypsymistä ja syvenemistä.

MYLLÄRIT: Eta pravda
(Mipu)
Niinkuin rallin nimestä (”Se on totta”) voi näppärästi päätellä, nämä Petroskoin kansanmusiikilliset velikullat osaavat kerrassaan mainiosti luikurin laskettelun taidon. Ja, kuten niin usein, lopputulos kiinnostaa totuutta koko mokoman enemmän.

PEKKA JA SUSI: Tähtilaulu
(BMG)
Juu, minäkin kuulin nuornapoikana suomennetun version Bowien Starmanista, kuka sen ikinä sitten levyttikin. Pekan ja hänen Sutensa muukalaisaiheisen laulun sanoman perillemenoa häiritsee suorastaan aggressiivisen päällekäyvä äänikuva.

PHAT’n’PHUNKY: Let’s Groove
(Mega)
Kaikki ovat varmaan hirmuisen yllättyneitä siitä että Earth Wind & Firen tanssiklassikko on täten saatettu yhdeksänkymmentäluvun ”leikkaa ja liimaa tump tump tump” -kuosiin. Olisin minä kuitenkin suonut että tuo olisi tehty hivenen suuremmin mielikuvitusta hyödyntäen.

POHJANNAULA: Tyttärille -ep
(Naulapäät)
Ihan hyvällä omalla tunnolla tätä ei voi sanoa (vanh- tai uus)kansanmusiikiksi, siksi taajaan tuntuvat Don Huonot ja Kelpo Pojat viisikon levysoittimissa pelanneen. Pienen tavoitteiden seestymisen ja jäsentymisen jälkeen orkesterilta voi odottaa hyvinkin kiinnostavaa musiikkia.

POPTONES: Tatuointi
(Megamania)
Marika Liuskin (5:15) ja Ari Vaahteran (Bluesounds, Kauko Röyhkä) romanttinen nykyiskelmä kuulostaa viehkoudestaan (viehkyydestään?) huolimatta jollakin kiusallisella tavalla demomaisen sinnepäin-toteutuksen asteelle jääneeltä. Liuskin kaunis ääni olisi ansainnut huolellisemman viimeistelyn. Jostakin mystisestä syystä biisin kosketinsoitinkulut tuovat koko ajan mieleen Eero Raittisen Vanhan holvikirkon.

PUFF DADDY (featuring MASE): Can’t Anybody Hold Me Down
(Arista)
Soon rankkaa tämä hiphoppaajan elämä nykyään. Näilläkin kavereilla on mennyt niin monta unetonta yötä Grand Master Flash & the Furious Fiven The Message -klassikkoa sämpläillessä, että räppäysosuuksia äänitettäessä on puhtia ollut jäljellä yhtä paljon kuin märässä säkissä. Loppuun on sentään kuluttajaystävällisesti laitettu vokaaliton biisipohja, jonka päälle levynkuluttaja voi sitten itse räpätä ikään kuin improvisaatiokaraokena.

Schliemann-Öölanti

JARI SILLANPÄÄ: Bum bum bum
(MTV/AXR)
Keltaisen lehdistön pahoista puheista huolimatta sydämenmuotoinen seedee suostui pyörähtelemään soittimessani sitä särkemättä. ”Sweet Hunaja Mix” jättää karaistuneen kriitikon sanattomaksi. Kymmenen vuoden kuluessa tästä tulee jonkun esoteerisen maanalaisen kultin rituaaliesine.

LISA STANSFIELD: The Real Thing
(Arista)
Ihan mielellään tätäkin kehuisi, muttei suin surmin ilkeä kun samoista aineksista on niin monet kerrat keitetty paljon mehevämpi soppa. Touch Mix tosin petraa tyylikkään mehevällä electrobiitillä.

SUB-URBAN TRIBE: Frequency -ep
(Zen Garden)
Tauon jälkeen ilmeikästä, vahvaa ja vivahteikasta jälkeä. Joku voisi olla huolestunut Goodbyeen ja Two Stonesiin jemmatuista King Crimson -vaikutteista; minä en, koska olen Frippin orkesteria aina arvostanut. Swamp Song hyödyntää intiaanimusiikin rytmiä ja laulustemmoja paremmin kuin mikään sitten Robbie Robertsonin Native Americansin jälkeen kuulemani. Ja puoliverisenä cherokeena Robbie sentään oli omalla kotitontillaan.
Tämän kaksiviikkoisen ehdotonta eliittiä.

SULF: After the Ladies
(Maple Music)
Pitäisikö Vantaanjoen nimi lausua ”Möörsi” ja kalenteria veivata kolmekymmentä vuotta taaksepäin? Tuskinpa vain, vaikkei Sulf sorrukaan paljon tallatun beat-polun pahimpiin kuoppiin.

ARTO TAMMINEN: Utopia
(BMG)
Ilman komeasti rullaavaa Motown-komppia ja tyylikästä tuotantojälkeä Utopia kuulostaisi hyvin, hyvin paljon tavanomaisemmalta iskelmäpoppikselta. Nyt voi kuunnellessaan unhoittaa hassusti nykivän laulumelodian ja ihastella äänikuvan hienoja detaljeja.

TEHOSEKOITIN: C’mon Baby Yeah
(Levy-yhtiö)
Punkin jälkeen beat-boomi? Vähän kuivakka ja pitkä A-osa kulminoituu riemastuttavan epävireiseen rallatuskertosäkeeseen. Päätösinstrumentaali Musta Maija paljastaa orkesterin piilevät Dick Dale -ambitiot.

TEJA: Mä -ep
(Evidence)
Kertakaikkisen hämmentävä flashback jostain Kollaa kestään ja varhaisen Keban puolestavälistä. Marja Salon kanssa duetoitu Mä rakkiloin(!) sua on aivan liian itsetietoinen ja kummallisilla sanaväännöksillä keikaileva toimiakseen tarkoittamallaan naivisromantiikalla. Niin, ja indokiinaa ei voi puhua koska sellaista kieltä ei ole olemassa.

AARNE TENKANEN & TEMPUNTEKIJÄT: Taas me tehtiin maali
(Megamania)
Kertonee kriitikon harrastusvalikoimasta, että kuvittelin pitkään smurffilaulun ”maalatkaa”-kertosäkeen viitanneen johonkin mitä tavataan pensselillä tehdä. Tenkanen – baarien miesten iso ja punakka vastine pienille sinisille – on tapansa mukaan suorapuheisempi, mutta ei tätäkään teennäistä vokalisointia kestä kovin suurina annoksina.

TONIC: Open Up Your Eyes
(Polydor)
Tonic tekee muodikasta alternakitararockia – ja niinkuin muodikkaat yhtyeet yleensäkin, onnistuu olemaan lisäämättä genren tyylikirjastoon ainoatakaan uutuutta.

VACUUM: I Breathe
(Stockholm)
Army of Lovers -musikantti Alexander Bardin uusi orkesteri kuulostaa koko mokoman vakavamielisemmältä. Laulussa on riittämiin laatua ja tyyliä nostamaan ryhmän mielenkiintokynnyksen yläpuolelle kovin tavanomaisesta synteettisäänikuvasta huolimatta.

WENTUS BLUES BAND: Boogie Man -ep
(Bluelight)
Sähköisen bluesin perinne on Kokkolan pojilla hyvin hallussa. Mutta minä odotan edelleenkin jostain ilmestyväksi Omaperäistä, Oivaltavaa, Uutta ja Suomalaista bluesbändiä.

WET WET WET: If I Never See You Again
(Mercury)
Yllätytkö hirveästi kun kerron että Wet Wet Wetin uusi single on siirappia tihkuvan melodinen soulpoppis-hituri? No sitä minä vähän arvelinkin.

 

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Menetetyn perään jään kaipaamaan: vain menetyksen tunteen voi saada takaisin

Näin synnyin, en tätä halunnut lain:
synnyinlahjaksi kultaisen kurkun sain
ja enkelit taivaan taikasauvoineen
kahlitsi mut selliin Linnassa laulujen.

(kuva: Sari Eronen)

Vaikka osuuteni eilisessä So Long, Leonard -konsertissa oli vain yhden kappaleen mittainen, en voi väittää etteikö olisi jännittänyt. Olen toki laulanut erinäisissä yhteyksissä, periaatteessa kriittisenkin yleisön edessä, mutta tämä oli eräänlainen muistotilaisuus. Sitä paitsi sen oli järjestänyt ja sitä johti oma lauluopettajani Helena Haaparanta, ja opettajansa edessä oppilas haluaa toki onnistua. Ja vaikka ”Tower of Song” ei ole melodialtaan kovinkaan vaativa laulu, se pelaa hyvin paljon hienovaraisilla sävyillä myrkyllisestä itseironiasta rakkauden kaipuuseen ja ikääntymisen, menetysten suruun. Sitä paitsi esitin sen omana suomennoksenani. Sitä paitsi tupa oli jotakuinkin täynnä väkeä. Ja sitä paitsi minun osuuteni oli sijoitettu setin loppupuolelle, monen kertakaikkisen hienon, koskettavan, sydämeenkäyvän tulkinnan jälkeen: Helenan itsensä lisäksi oli kuultu Café de Abejasin duokokoonpanoa ja Antti Nurmista, jotka kaikki olivat vetäneet sellaista settiä josta itse en osaisi edes haaveilla.

No. Muistin oman tekstini jotakuinkin ulkoa. Luullakseni ja kuullakseni lauloin suhteellisen sävelessä. Pianisti-Helenan ja djembeä soittaneen Antin komppi toimi ja Helenan sekä viulisti-Lotta Ahlbeckin enkelikuoro teki tunteen etten ollut lavalla yksin. Ja, itse asiassa, nautin lavalla olemisesta aika tavalla. Jälkikäteen kiitoksia tuli sekä laulusta että suomennoksesta. Joten ei se sitten kaiken kaikkiaan tosiaankaan huonosti mennyt edes omasta mielestä.

Olen vain kiitollinen että seuraavaksi lavalle noussut pianisti/laulaja Rebecca Clamp esiintyi minun jälkeeni eikä minua ennen. Rebecca nimittäin teki ”Hallelujahista” sellaisen tulivuorenpurkauksen etten ole siitä laulusta – enkä kovin monesta muustakaan – sellaista tulkintaa koskaan kuullut. Jestas. Ja loppuilta jatkui samaan malliin Helenan ja Lotan vetämän jousitrion myötä.

Illasta jäi sekä meille esiintyjille että aivan ilmeisesti myös yleisölle sen verran hyvät fiilikset ettei homma jää tähän, vaan muistokonsertista järjestettäneen uusi versio ehkä vähän isommassa paikassa ja isommalla kokoonpanolla joskus kevään tietämissä. Aion olla siinä mukana.

Nyt näkemiin jää, en tiedä milloin tavataan
meidät huomenna viedään linnaan kaukaisempaan
mutta mua kuulet, kulta, yhä edelleen:
sulosäkeitäni lausun Linnasta laulujen.

Setä itki hetken ja katsoi taakseen

Jos ajatellaan suomalaisen rock-musiikin historiaa – tai laajemmin myöhempienkin suomalaisten rytmimusiikkityylien historiaa – niihin suomenkielisen sanasto- ja ilmaisuvalikoiman kehittivät aika pitkälti kolme tyyppiä: Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. (Myöhemmin tuli toki muitakin: Pelle, Ismo, Lissu, lukuisat räppärit,…) Vaikka olen puhunut ja hehkuttanut näissä blogikuvioissakin epäilemättä eniten Davea, voi kyllä perustellusti väittää, että varhaisnuoruuden vuosina minulle näistä tärkein oli Hector, ainakin sen jälkeen kun mummoni osti minulle kaksitoistavuotislahjaksi – minun toivomuksestani – Hectorock I -elpeen.

Tunnelmat ennen eilisillan konserttia olivat kaikesta nostalgisesta diggailusta huolimatta – ja myöhemmistäkin korvaan sattuneista uudemmista klassikoista huolimatta – vähän ristiriitaiset. Hectorin levytettyyn tuotantoon kuuluu huikeiden, koskettavien, sydämeenkäyvien helmien lisäksi paljon sellaista, mihin on tottunut asennoitumaan pinnallisena huumoritauhkana. Sitä paitsi Hectorin 50-vuotisjuhlakiertueen päätöskeikan paikaksi valikoitunut Hjallis-aseena vaikutti aikamoisen massiiviselta ja kaikuiselta tilalta enimmäkseen kohtuullisen pienimuotoiselle musiikille.

Mutta paikalle saapunut kymmentuhatpäinen yleisö pääsi lopulta kuulemaan melkoisen maukkaan ja joiltain kappalevalinnoiltaan jopa mukavan esoteerisen kattauksen. Kepeistä huumorihiteistä kuultiin ainoastaan ”Mulla ei oo rahaa”, sekin varsin mainiona jazzhenkisenä sovituksena. Oma ykköstoiveeni ”Asfalttiprinssi” tuli jo setin alkuvaiheissa, minun makuuni vähän turhan suoraviivaisena sovituksena tosin: alkuperäisversion viehätys on osaltaan siinä, että se tuntuu koostuvan monen erilaisen ja erirytmisen kappaleen palastista (mikä tukee loistavasti tekstiä). Mutta en valita, enkä totisesti valittanut silloin kun väliajan jälkeen bändi aloitti kakkossettinsä Hectorin tuotannon ehkä uljaimmalla laululla ”Tuulisina öinä”.

Jotkut folk-kauden klassikot tuntuivat olevan vähän turhan isossa salissa itselleen – ”Mandoliinimies”, esimerkiksi – mutta totta kai ne kuului soittaa. Samoin kuului soittaa joukko covereita, joihin monet ovat tutustuneet nimenomaan Hectorin versioina:  ensisingle ”Palkkasoturi”, ja ”Hallejuja” ihan jo Leonard Cohenin muistolle. Siinä suhteessa valittavana olisi ollut tietysti myös ”Suzanne”, jota oikeastaan odotin. Bowie-kunnianosoitukseksi olisin odottanut ”Sudenkorentoa” eli ”Life on Marsia”, mutta sen sijaan Bowie nostettiin esiin ja videoscreenille ”Herra Mirandosissa”, jossa Ziggy-hahmo on seikkaillut jo vuosikymmeniä. Tältä esoteeriselta ajalta kuultiin myös aikoinaan melkoisen kohuttu ja nykyvinkkelistä perin esoteerinen ”Olen hautausmaa”. Hectorock I:ltä kuultiin ainoastaan ”Ake, Make, Pera ja mä”, mutta en valita. (Make, Heikin lisäksi ainoa elossaoleva nelikon jäsen, istui kuulemma yleisön joukossa.)

Juhlakonserttien perinteisiin kuuluvat tähtivieraat. Mikael Gabriel teki komeaa jälkeä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -rapversiossa eikä Elastisenkaan fiittailuista ole pahaa sanomista. ”Yhtenä iltana” olisi ollut paljon laimeampi ilman Irina Björklundin ranskankielistä tulkintaa. Bändin viulisti Aili Ikonen sai hänkin ansaitsemaansa laulutilaa.

Oikeastaan ainoa valituksen aihe oli encore. Ei ”Blowin’ In the Wind” ole huono biisi, ei todellakaan, ja erinomaisen oikeassa paikassa ja ajassa Nobel-gaalan iltana, ja yhteislauluna se pitääkin esittää, mutta se oli ainoa ylimääräinen… kyllä muutama muukin pala olisi vielä kelvannut. Vaikkapa jokaisen Asimov-fanin toivekappale ”Lapsuuden loppu”, kun tätä tuotannon esoteerisempaa laitaa tuli pengottua. Se olisi teemoiltaan toiminut muutenkin mainiosti.

Kunhan niuhotan, ja jännitän sitä että tänään nousen itse lauteille, tosin paljon pienemmässä paikassa ja vain yhden kappaleen verran.

Siis näkemiin jää

Ensi sunnuntai-iltana Helsingin Rautatientorin laidalla sijaitsevassa On the Rocks -baarissa muistellaan musiikin keinoin äskettäin poismennyttä kirjailijaa, runoilijaa, lauluntekijää ja laulajaa Leonard Cohenia.Kyseessä on myös harvinaislaatuinen tilaisuus kuulla minua laulusolistina.

Yhden kappaleen verran vain, tosin (onneksi?). Tilaisuutta on ollut järjestämässä loistava laulunopettajani Helena Haaparanta, joka värväsi minut mukaan tulkitsemaan illan luullakseni ainoan suomeksi käännetyn ja lauletun kappaleen.

Linkki Facebook-tapahtumasivulle.