Kategoria: järjestötoiminta

Eräät tukevat Erää

Viime torstaina, mennessäni taiji-tunnille kuulin lähettyviltä epämääräistä mölinää. Opettaja tiesi kertoa, mistä oli kyse: Tapanilan Erän karatejaosto oli tarjonnut liikuntatunteja turvapaikanhakijoille, ja tätä vastaan protestoimaan oli jostakin roudattu parisenkymmentä mielenosoittajaa. En nähnyt itse mielenosoitusta, mutta jälkeenpäin Erän pakkipaikan reunoilla lojui muutama kyltti, joissa oli sekavanoloisia uskonnollisia viestejä.

Tänään sunnuntaina, ystävänpäivänä, tapanilalaiset ja muut lähikaupunginosien asukkaat kokoontuivat ilmaisemaan tukeaan Tapanilan Erälle ja ansiokkaalle työlle turvapaikanhakijoiden liikuntamahdollisuuksien parantamiseksi. Meitä oli paikalla silmämääräisesti parisensataa. Erän aktiivit ja poliitikot puhuivat, elävää musiikkia soitettiin, makkaraa ja kahvia myytiin. Tähän mielenilmaukseen uskalsi tulla lasten ja lemmikkienkin kanssa.

Olipahan luultavasti ensimmäinen kerta, kun olin mukana tukemassa minkään urheiluseuran toimintaa. Vaikka en olekaan Erän jäsen, olen ollut seuran järjestämillä taiji-kursseilla mukana yhteensä varmaankin toistakymmentä vuotta: monikulttuurista rajojenaukaisutoimintaa sekin. Täytyy harkita sitä jäsenyyttäkin.

Sumentamisesta, somentamisesta ja suomentamisesta

Olin viime lauantaina mukana Suomen arvostelijain liiton (SARV) sekä Kääntäjien ammattioaston (KAOS) järjestämässä koulutustilaisuudessa – tai yhden päivän seminaarissa – jolle oli annettu otsikko Sujuva käännös ja sen kritiikki. Porukasta oli noin puolet eri medioiden kirjallisuuskriitikoita ja puolet meitä kirjallisuuden kääntäjiä, mutta kaikki neljä luennoitsijaa olivat valikoituneet kääntäjien joukosta: Tarja Roinila, Kersti Juva, Alice Martin (joka on myös kustannustoimittaja) ja Juhani Lindholm.

Hetkittäin tuntui että yleisön kriitikkojäsenet olivat sen verran pitkälinjaisia tekijöitä, ettei ehkä olisi ollut aihetta korostaa niin paljoa, että passivinen ilmaisu kirja on kääntynyt kuulostaa aika torvelta, että kirja-arviossa olisi erittäin aiheellista mainita kääntäjän nimi tai että suomennosta arvioidessa kriitikko tekee itsensä naurettavaksi, jos hän intoutuu ylistämään kirjailijan kieltä – koska suomennetussa teoksessahan ei kirjailijan kieltä ole (yleensä) sanan sanaa. Mutta ehkäpä näitä asioita on hyvä pitää esillä. Neljän luennon mittaan päästiin kyllä syvemmällekin (etenkin Roinilan Tajan osuuden aikana) ja toisaalta valoisampiinkin tunnelmiin (Ketti Juvan päätösluennolla, joka oli jo Järvilinnassa koetusti riemastuttava).

Paljon puhuttiin myös etenkin sanomalehtikritiikin tilasta: palstatila hupenee silmissä, ja monissa ns. maakuntalehdissä painetaan samat arvostelut kuin saman konsernin muissakin tuotteissa. Kirjallisuuden erikoislehtiäkin on perin vähän. Toisaalta netin ja lehtien nettisivustojen tarjoamat mahdollisuudet antavat mahdollisuuksia laajempiin analyyseihin, ja sekä luennoissa että niiden jälkeisissä keskusteluissa nousi blogien ja bloggarien yhäti kasvava merkitys hyvin vahvasti esille. Huomautettiin, että media-alan viimeaikaisten laajojen väenvähennysten myötä bloggarikuntaan on liittynyt myös pitkän linjan ammattitoimittajia, joten siinäkään suhteessa mihinkään väheksyntään ei ole aihetta.

Puhuttiin myös käännöskirjallisuuden yleisistä ongelmista. Kustantamot yrittävät saada käännöksiä mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman nopeasti, joten kääntäjälle tulee kiire, jos aikoo pysyä leivänsyrjässä kiinni: liian isoja palkkioita ei voi pyytää, koska muuten työtarjoukset lakkaavat. Kiireessä (tai ammattitaidottomilla teetetyt) käännökset lankeavat sitten kustannustoimittajille, joilla heilläkin on kiire tai jotka ovat (ihan yhtä huonoilla palkkioilla sinnitteleviä) freelancereita. On myös muutamia pienehköjä kustantamoja, jotka eivät juurikaan kustannustoimita, ja julkaisevat esimerkiksi klassikkokäännöksiä innostuneilta amatööreiltä, jotka ovat niin innoissaan suomentamattomasta helmestä että kuvittelevat ihan vain intonsa voimalla osaavansa kääntää.

(Myönnetään: jotakuinkin tuolta pohjalta minäkin hommat aloitin kahdeksisentoista vuotta sitten, mutta onneksi matkan varrella on tullut opittua edes jotakin.)

Ketti otti (jälleen kerran) esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickin petollisen yksinkertaiselta näyttävän ensimmäisen virkkeen:

Call me Ishmael.

Miten sinä sen kääntäisit? Ota huomioon, että kyseessä on tosiaan kirjan ensimmäinen virke, jota ei edellä mitään (tai ainakaan kirjailija ei kerro sanojen lausumistilanteesta mitään), eikä kirjan minäkertoja palaa tähän asiaan enää pitkän kirjan mittaan. Vihjeenä voin kertoa, että ainakin paikallaolijoiden muistaman mukaan kirjan molemmat suomennokset ovat päätyneet samaan ratkaisuun – siihen mikä useimmille tulee mieleen ensiksi, joka on suorahko käännös ja jolla tavalla kukaan suomenkielinen ei koskaan esittelisi itseään, oli kyseessä sitten suomenkielisen oikea nimi tai ei – jota kaikki läsnäolijat pitivät, pienen pohdiskelun ja Ketin tarjoamien parin–kolmenkymmenen vaihtoehdon näkemisen jälkeen, jotakuinkin kehnona.

Olen saanut luvan julkaista Alice Martinin luennosta tekemäni tallenteen. (Tarja Roinila ja Kersti Juva ovat kirjoittamassa luentojensa aiheista omia julkaisuja ja he halusivat säästää asiat niihin.) Tallenteen tekninen laatu ei ole kovin hyvä, etenkään videokuvan osalta: alla nähtävä on osittaisrajaus isommasta videoruudusta, jossa minun oma yksinäinen takaraivoni oli vähän turhan hallitsevassa asemassa Alicen oikealla puolella. Mutta asiat tullevat selväksi.

.

Big Ben männikössä

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Taas tammien tuntumassa

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.

Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.

Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta.

Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.

Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.

(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)

Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.

Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.

Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.

Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.

Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).

Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.

Kuusi yötä Kirjakrooliin!

Haluan vain pikaisesti muistuttaa, että Helsingin historian toinen Kirjakrooli on ensi torstaina. Erinäköiset, – kokoiset ja -ikäiset kirjailijat lukevat tekstejään kymmenessä eri paikassa. Mukana on kapakoita, kauppoja, taidegalleria, kirjasto – ja Helsingin kaupungin Rakennusviraston asiakaspalvelupiste (Pohjoinen Makasiinikatu 9), jossa minä isännöin itseni lisäksi viittä mainiota spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa ja kääntäjää – maailmojen rakentajia. Tarkemmat tiedot Kirjakroolin ohjelmasivulta.

Jo perinteiseen tapaan rakennan oman luentani taustalle äänimaisemaa kitaralla ja efektilaitteilla. Nyt jännittääkin, valmistuuko vielä vähän rakenteilla oleva säestyssoittopelini ajoissa…

 

Kohtapuolin kroolataan

Helsingin keväässä alkaa olla mukavasti kirjallisuustapahtumia. Ensi viikonloppuna on Helsinki Lit ja kirjallisuusohjelmaa löytyy myös Maailma kylässä -festarien kattauksesta. Itse satsannen, perinteisesti, jälkimmäiseen. Kaisaniemen musiikillinen tarjonta supistui valitettavalla tavalla kun esikoisalbuminsa perusteella rockia ja malilaisia musiikkityylejä vallan komealla otteella soittava Songhoy Blues joutui jäämään pois. Mutta tarjolla on silti esimerkiksi vähän samanhenkistä musiikkia esittävä sahrawilaulaja/lauluntekijä Aziza Brahim ja Ba Cissoko.

Mutta mitä paperinmakuisempaan kulttuuriin tulee, haluan tässä yhteydessä erityisesti muistuttaa mieliinne, että viime vuonna hyvän startin saanut Kirjakrooli tapahtuu toisenkin kerran torstaina, 4. kesäkuuta. Tällä kertaa omia tekstejään lukevia kirjailijoita ja kääntäjiä pääsee (ilmaiseksi) kuuntelemaan ja katselemaan paljon monenlaisemmissa paikoissa kuin viime vuonna – itsekin isännöin sf-pitoisia kirjallisia esityksiä tilassa jonne mennään tavallisesti ihan toisenlaisia asioita kuin kirjallisuutta varten – mutta kaikki tapahtumapaikat ovat edelleen suurin piirtein Kaartinkaupungin alueella, kävelymatkan päässä toisistaan. Tarkempi ohjelma julkistetaan aivan lähiaikoina.

 

Musiikillisia unelmia kuvina ja sanoina

Viime torstaina sattui olemaan ylimääräistä aikaa kaupungilla ennen Kirjailijaliiton kevätkokousta, joten poikkesin suorimmalta reitiltä ja huomasin käveleväni Kulkukatin pojan ohi. Tai, kuten arvata sopii, en sitten kävellytkään ohi. Poikkesin vilkaisemaan, löytyisikö myymälästä sattumalta ranskankielistä sarjakuvaa (kieliopintoja varten) mutta, kuten arvata sopii, poistuessani minulla oli kaupan ainoan ranskankielisen sarjakuvakirjan (Jacques Tardi -pokkari) ohella laukussani joukko jo pitkään himoitsemiani kotimaisia albumeita.

Olen ennenkin tainnut mainita rakkaudestani Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Pauli Kallion käsikirjoittama ja usean eri piirtäjän vuosien mittaan kuvittama sarja upposi minuun jo ensimmäisenä Rumba-inkarnaationaan, jolloin piirtäjänä toimi sarjan nimeen n-kirjaimen tuonut Christer Nuutinen. Nuutisen tyyliin ehti tottua niin paljon, että myöhempien piirtäjien erilaiset tyylit tuntuivat aina vähän vääriltä. Siksi olikin ilon päivä löytää hänen ja Kallion yhteistyötä Suomen kuvalehdestä, jonka tilaajiin muutenkin kuulun. Tyyli on säilynyt tuttuna, mutta uudistuksiakin on tapahtunut: paitsi että stripit ovat nykyään värillisiä, sen keskeisillä henkilöillä on nykyään (etu)nimet, joita ei vanhoina aikoina kertaakaan mainittu.

Krampeista tekee hienon sarjan myös, että hahmot ovat kasvaneet, vanhentuneet ja muuttuneet kuten ihmisille yleensä käy: Rumba-aikoina he tuntuivat olevan uskottavia ikätovereitani ja sellaisina he ovat pysyneet. Idealismia on paljon tallella, mutta elämään on tullut arkisempaakin huolehdittavaa pelkän kohkaamisen ja pätkätöiden rinnalle. Sarja on aina onnistunut välttämään kaavamaisia asetelmia, ja onnistuu siinä edelleen. Se on lempeästi ilkeä jopa epämiellyttäville ihmisille. Albumimuoto – ja albumisarja Nuorten naisten maailmassa (Arktinen banaani 2010), Parempaa elämää (A. b. 2011), Viidakon vaarat (A. b. 2013) ja Ihan pienet juhlat (Hans Nissen 2014) – tuo esiin sivunmittaisten jaksojen takana etenevät suuret tarinakaaret. Alkuperäisestä nelikosta Aino – eli Kallion ja Nuutisen vanhojen sarjojen ”vaalea neiti” on jäänyt enemmän sivuhenkilöksi – mutta muut kolme ovat yhä vahvasti mukana. Pari sivuhenkilönä mukaan tullutta hahmoa saa välillä kokonaan omiakin sivujaan.

Nyt kun sarjishyllyn albumisarja on taas (toistaiseksi) jotakuinkin täydellinen, pitäisi oikeastaan lukea läpi koko setti alusta alkaen.

Olin kuullut paljon kehuja JP Ahosen ja KP Alaren Perkerosista (Perkeroksesta? WSOY 2013) ja kirja kyllä lunastaa lupauksensa. Visuaalisesti upea tarina tuntuu alkuun oikeastaan vuosikymmentä nuorempien tyyppien Krampeilta: kaupunki taitaa olla sama, ja treenikämpällä pyristelevää progemetallibändiään johtavassa kitaristi-Akselissa on paljon samaa kuin Nyrjähdysten Ristossa (eli siinä nimettömien aikojen parrakkaassa kitaristikaverissa). Perkeros on kuitenkin selkeästi sarjakuvaromaani, ei kokoelma, ja vähitellen tarinaan tulee perin epäarkisia aineksia. Itse tarina loppuratkaisuineen on jossakin mielessä vähän kökkö ja kliseinenkin, mutta näyttävä toteutus pelastaa paljon.

Laukaassa

Kesästä on tulossa taas yhtä kirjallisen kulttuurin ammatillista tapahtumaa täydempi. Mukkulaan palaavan Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Maarianhaminassa ensiaskeliaan ottavan Archipelaconin täydennykseksi on tulossa myös kääntäjätapahtuma. Palasin nimittäin eilen illalla Laukaan Järvilinnasta, jossa minä ja joukko muita Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiiveja oli suunnittelemassa elokuussa ensi kertaa järjestettävää Järvilinnan kääntäjäpäivät -tapahtumaa.

Kääntäjäpäivien ohjelman on tarkoitus olla yhdistelmä kirjallisuuden kääntäjien ammattitaidon kehittämistä sekä tiedon levittämistä kirjallisuuden kääntämisestä. Ryhmätyöskentelyn ja kouluttautumisen lisäksi hommaan liittyy yleisötapahtumia sekä Järvilinnassa (sunnuntaina 16. elokuuta) että Laukaan kirjastoissa (maanantaina) sekä mahdollisesti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kääntäjät jalkautuvat arjen koittaessa myös laukaalaisten koululaisten iloksi osana kunnan kulttuuriopetussuunnitelma- eli KOPS-pilottiprojektia.

Eikä homma jää yhteen kesään: seuraavat Järvilinnan kääntäjäpäivät on tarkoitus toteuttaa jo seuraavana kesänä ja siitä lähtien joka toinen vuosi, aina Lahden kirjailijakokouksen välivuosina.

KAOSin kaltaiselle nuorelle ja (vielä) perin pienelle yhteisölle tämä on aikamoinen ponnistus, ja voimme olla todella kiitollisia Järvilinnaa(kin) pyörittävälle Kauko Sorjosen säätiölle tämän tilaisuuden tarjoamisesta.