Kategoria: kirjoittaminen

Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

730532 merkkiä

Olen minä arabispefin lueskelemisen lomassa tehnyt töitäkin. Uusin versio Hunanista lähti äsken kustannustoimittajan ihmeteltäväksi.

Hunan on taas vähän tiiviimpi ja romaanimaisempi. Toistoja ja jankkaavampaa pohdiskelua on vähennetty sieltä missä niitä oli liikaa, sanavalintoja on mietitty tarkemmin. Suurin rakenteellinen muutos tapahtui kirjan alussa: nyt kirja alkaa kohdasta joka edellisessä versiossa tuli vasta kolmantena lukuna. Entinen ykkösluku siirtyi sen perään ja välistä leikattiin pois pätkä (alkuperäisiä) päiväkirjamerkintöjä. Tarkoituksena on, että kirjan aloitus imaisee lukijan mukaansa saman tien, ja tämä järjestyksenmuutos toivon mukaan edistää asiaa.

Asiat ovat edistyneet muillakin rintamilla. Kirjasta on nyt tehty kirjallinen kustannussopimus ja ensimmäisiä kansikuvaversioita on laadittu. Tällä kertaa en tee itse kantta, mutta ammattigraafikon työ näyttää oikein hyvältä. Myös ennakkomyynti kirjakaupoille on aloitettu, ja kuulemma käynnistynyt ihan hyvin. Ellei ihmeempiä satu, valmis kirja on lukijoiden ulottuvilla ensi helmikuussa.

Alkaa siis lopultakin vaikuttaa siltä, että tämä monipolvinen ja kauan väkerretty romaanisavotta alkaa olla lopultakin valmistumassa. Kyllä teksti palaa vielä vähintään kerran muokattavakseni, ja tälläkin kertaa taitan kirjan itse, mutta silti.

 

Tunteiden hallinnointia

Jatkoimme eilen kesäistä kulttuurikierrosta vielä pikaisella piipahduksella Urjalassa ja Pentinkulman päivillä. Pikainen vierailumme alkoi loistavan suomentajan ja kustannustoimittajan Alice Martinin pitämän ”Alicen alasin” -käännöskurssin ohjelmaan kuuluvalla Andrew Chestermanin luennolla tyylin kääntämisestä. Vaikka kääntämisen teoria tuntuu toisinaan olevan jotakin aivan muuta kuin kirjallisuuden kääntäjän arkinen työ, ei tee kenellekään totisesti haittaa tutustua vähän paremmin teoreettisiin viitekehyksiin ja analyysiin siitä, miten kääntämistä tehdään, miten sitä voisi tehdä ja miten sitä pitäisi tehdä. Erityisen hyödyllistä se on kaltaiselleni ”kadulta reväistylle” suomentajalle, jolla ei ole taustallaan käännöstieteen tai kirjallisuuden opintoja.

Irrallisena yksityiskohtana kokonaisuutenakin kiinnostavasta ja antoisasta luennosta jäi mieleen, asiayhteyksistään irroitettuna, ajatus kääntämisestä emotion managementina. Siitähän kirjallisuudessa on muutenkin kyse: pyrimme vaikuttamaan lukijan mielentilaan ja tunteisiin: käytännössä vahvistamme valikoidusti jotakin joka on jo vahvalla idulla. Jos onnistumme vaikuttamaan yhtään mitenkään lukijan mieleen.

Ilta jatkui jo perinteisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa, jonka armoitettu kääntäjäkollega Laura Jänisniemi järjestää oman talonsa pihapiirissä Kiimankulman kylässä. Tapahtuman yleisemmän teeman mukaisesti tällä kertaa mentiin runous edellä. Juhani Lindholm kertoi Vänrikki Stålin tarinoita -suomennoksestaan ja luki näytiksi kaksi runoa. Alicen alasimen ryhmäläiset jatkoivat omilla käännöksillään, ja kuultiinpa vielä sävellettyjä Volter Kilven runoja.

Mutta mitä tunteiden hallinnointiin tulee, ensi viikosta on tulossa luultavasti aikamoista pyöritystä. Silloin koittaa lopultakin jo pitkään hehkutettu ensimmäinen Helsingissä järjestty Worldcon, ja jo pelkkä ohjelman lukeminen tuppaa pyörryttämään: niin paljon kiinnostavaa kuultavaa ja nähtävää. Oma esiintymisaikatauluni on jo ehtinyt elää useaankin otteeseen, joten siinäkin suhteessa saa olla tarkkana.

Orilammen opit

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

806686 merkkiä

Siinä sitä tulostuu. Yleensä vältän yletöntä printtailua, mutta nyt on yksi plari menossa ihmiselle, joka on perinteisesti esilukenut printtiä tiedoston sijaan.

Kyseessä on vähän päälle kuusisataasivuinen Hunanin käsikirjoitusversio kymmenen. (Numerointi on minun omaan käyttööni: kustannustoimittajien ja ateljeekriitikoiden luettavaksi ovat päässeet aikaisemmin ainoastaan versiot neljä ja seitsemän.) Viime marraskuisesta versiosta tekstimäärä on kasvanut jonkin verran. Olen kirjoittanut romaaniin lisää jaksoja enemmän kuin olen poistanut sellaisia, jotka joko toistivat muualla sanottua tai eivät oikeastaan sanoneet mitään tarinan kannalta mielekästä. Yksi romaanin näkökulmahenkilöistä, joka vielä seiskaversiossa sai omaa ääntä vain yhden kirjeen ja yhden (loppu)luvun verran, on nyt äänessä enemmän ja aktiivisempi toimija.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Minulle tyypilliseen tapaan suurin osa varsinaisesta kirjoitustyöstä on tapahtunut viimeisen kuukauden ja viimeisten viikkojen aikana. Tällainen viimetinkapainotteinen työtapa sopii minun jossain määrin bipolaariseen luontooni, mutta se on samalla stressaava: ensin ahdistaa pitkän aikaa, ettei työ ole pahemmin edennyt, ja sitten ahdistaa että töitä on kauheasti tehtävänä ja aikaa on vähän eikä ehdi tehdä mitään muuta ennen kuin tämä on tehty.

Yleensä olen onnistunut toimittamaan suomennos- ja romaanikäsikirjoitukset suhteellisen ajallaan, joten siinä mielessä systeemi toimii. Sitä paitsi tiedän tekeväni yleensä aika hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä deadlinen alla. Monesti huomaan kyllä toivovani, että osaisin rytmittää hommia vähän paremmin niin, ettei ensin ahdistaisi saamattomuus ja sitten hoppu. Ennen kuin seuraava Hunan-kässäriversio on taas ajankohtainen, yritän saada minulta tilatun romaanikäännöksen hyvään vauhtiin ja mieluummin valmiiksi asti, vaikka sen deadline onkin vasta lokakuun lopussa.

Mutta sitä ennen vietän joitakin päiviä ensin kääntäjäkurssin mentorina ja sitten, perinteiseen tapaan, Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa.

Kuvassa kuin vahingossa

Muistelin skannanneeni tämän valokuvan negatiivista muutama vuosi sitten, mutta etsin ensin väärästä kansiosta, koska muistelin että kuva oli omista lakkiaisistani toukokuun lopussa 1980. (Siitä tietysti johtuu, että kuva tuli mieleeni juuri tänä viikonloppuna.) Kuvan oikean laidan henkilö kuitenkin paljastaa, että kuva on otettu myöhemmin samana kesänä, kun meillä kyläili amerikansukulaisia.

Epämääräinen, epätarkka ja pieleen valotettu pokkarikuva on parissakin suhteessa harvinainen tapaus. Ensinnäkin se on niitä harvoja taannoin kaipailemiani kuvia, joissa näkyy edes pieni palanen meidän silloisesta kodistamme Kontulan Keinutie 11:ssä. Ne harvat kuvat joissa asuntoa näkyy, ovat tämän kaltaisista perhejuhlista, ja yleensä laadullisesti tätä samaa tasoa. Sohvalla Amerikan-Helenin vieressä istuu (edesmennyt ei-biologinen) äidinäitini Aino, hänen edessään selin on Tapu-enoni, ja kaksi selin olevaa pikkutyttöä ovat hänen tyttäriään. Keittiön oviaukossa selin on (edesmennyt) äitini.

Vielä harvinaisempi asia kuvassa on kuitenkin (tässä rajauksessa) keskellä, saapasjalkakissataulun ja lampun alla kasvot varjossa näkyvä henkilö, koska hänestä minulla on huomiotaherättävän vähän kuvia edes niistä sukujuhlista joissa hän oli paikalla, ja niissä hän on tuskin koskaan kuvan keskellä. Hän on (edesmennyt) kummitätini (ja äitini biologisen äidin isosisko) Helvi Söderman, sama ihminen jonka Kiinan-lähetyssaarnaajavuosien (1935–46) päiväkirja toimii runkona Hunan-romaanilleni.

Lähetystyöstä palattuaan Helvi-täti palasi vanhoihin töihinsä matematiikan ja fysiikan opettajaksi ja oli hänen entisiltä oppilailtaan kuulemieni kommenttien perusteella hyvä opettaja, mutta töiden ulkopuolella hän ei juurikaan viihtynyt huomion keskipisteenä. Saattoi hän välillä heittää keskusteluun jonkun kommentin, tai olla apuna vaikkapa teknisten laitteiden kanssa, kuten sillä kertaa kun hän asensi toimimaan minun joululahjaksi saamani junaradan, jonka suhteen isäni ja minä olimme olleet äimänä. (Tämän isä on minulle myöhemmin kertonut: itse en muista tapausta enkä koko junarataa, joten olin ilmeisesti ollut siihen leluun vähän turhan nuori.)

Hunania kirjoittaessani olen välillä tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että Helvistä tulee editointikierrosten myötä jonkinlainen sivuhenkilö tarinassa – tai pikemminkin toisiinsa lomittuvien tarinoiden sikermässä – joka sentään perustuu merkittävään vaiheeseen hänen omasta elämästään. Hän on kyllä mukana jokaisen näkökulmahenkilö/kertojahahmon elämässä, tavalla tai toisella, ja vaikuttaa niihin välillä hyvinkin merkittävästi. Mutta harvoin hän on kirjankaan välittämän kuvan keskellä. Ehkä hän kuitenkin itse viihtyisi paremmin tällaisessa roolissa, kuvan laidalla, ehkä selin tai ainakin kasvot varjossa. Mahdollistajana mieluummin kuin huomion keräävänä tekijänä.

Kenties.

All work and no play

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Satakaksikymppisillä

Eilen illalla noin kolmannes meistä Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä – eli kaksi ja puolisataa henkeä – kokoontui Helsinkiin juhlistamaan järjestömme 120-vuotista toimintaa. Kirjailijaliitto on siis kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta. Pienestä, lähinnä toimittajataustaisten helsinkiläisten herraseurasta on kasvanut taiteilijajärjestöksi kohtuullisen vaikutusvaltainen ja arvostettu liitto, joka on ollut mukana monessa muussakin järjestössä ja kampanjassa puolustamassa tekijöiden oikeuksia ja sananvapautta. Tekemistä riittää edelleen, ja muutoksillekin on tarvetta. Aikoinaan kävi, valitettavasti niin, että ruotsiksi kirjoittavat suomalaiskirjailijat järjestyivät omaan järjestöönsä ja Kirjailijaliitosta tuli nimenomaan suomeksi kirjoittavien ammattilaisten organisaatio. Kuten puheenjohtaja Jyrki Vainonen juhlapuheessaan totesi, lähivuosina Liitto joutuu muun muassa pohtimaan, ottaako jäseneksi muilla kielillä kirjoittavat suomalaiset kirjailijat, kasvava ja (kansainvälisestikin) yhä merkittävämpi joukko.

(Eräästä heistä bloggailen luultavasti pikapuoliin lisää.)

Kirjailijoiksi tapaa päätyä suhteellisen introverttejä ja omissa oloissaan viihtyviä ihmisiä, ja tunnistan piirteet perin selvästi itsestänikin. Siinä mielessä on aina riemastuttavaa huomata, miten mukavaa porukkaa kollegat ovat. Toisaalta työn luonne vaikuttaa omalta osaltaan tällaisiin ajoittaisiin sosiaalisuuden puuskiin: vaikka iso osa meistä tekee päätoimisesti ns. oikeita töitä, monet jopa ns. oikeissa työyhteisöissä – opettajina, toimittajina, sairaanhoitajina, kirjastovirkailijoina ja niin edelleen – kirjoitustyö on kuitenkin yksinäistä puuhaa, alan epävarmuudet, itseluottamusongelmat, ilot ja surut yhdistävät. Monet meistä, minä mukaan luettuna, käytämme Facebookia virtuaalisena työyhteisönä silloin kun emme kerkiä tavata silmästä silmään.

Olin eilisessä porukassa iän puolesta luullakseni lähellä keskiarvoa, mutta virkaiältäni varsin nuori: aloin julkaista omia tekstejäni vasta yli nelikymppisenä, viitisentoista vuotta sitten, ja pääsin Liittoon tuoreena kahden kaunokirjallisen teoksen julkaisseena reilut kymmenen vuotta sitten, parikymppisenä esikoisensa julkaisseiden, kymmeniäkin teoksia tehneiden mutta minua nuorempien joukkoon. Kun vielä ponnistan joidenkin (kenties) mielestä vähän nenäänyrpistyttävästä spefin kentästä, on aina ilahduttavaa huomata keskinäinen reilu me-henki. Tuttava-, kaveri- ja ystäväpiiriin on näidenkin vuosien mittaan kertynyt melkoisen kirjava joukko spefistejä, runoilijoita, dekkaristeja, arjen kuvaajia, historiallisten romaanien tekijöitä, novelisteja, nuoria toivoja, pitkän linjan veteraaneja, entisiä rakennustyöläisiä ja sijoitusneuvojia, koko työikänsä (ja ylikin) kirjoittaneita.

On tietysti totta, että mahdolliset nenänvarttaan pitkin katsovat epäsosiaalisen eliitin kirjailijaedustajat tuskin vaivautuvat tällaisiin kekkereihin sekalaisen rahvaan joukkoon. Jos heitä sitten loppujen lopuksi on edes olemassa. Mutta jos on, se on heidän ongelmansa, ei meidän. Ja kyllä näin sateenkaarenkirjavaan joukkoon mahtuu kuulumaan myös, vaikka ei siihen haluaisikaan kuulua, hah.

Satakaksikymppisten tavallisia Liiton bileitä juhlavammasta tunnelmasta huolimatta elävää musiikkia tarjoamaan oli palkattu aikaisemmissa Villa Kiven kirjailijatalokekkereissä mainioksi tanssibändiksi todettu WHAT?: eräänlainen kädenojennus suomalaisen kirjallisuuden kielimuurin yli, sillä rock- ja soulklassikoita soittavassa ja laulavassa kokoonpanossa vaikuttavat muiden muassa Henrika Andersson ja Westön veljekset Kjell ja Mårten.