Kategoria: aiheeton

Kappaleita kauneinta Dublinia

Olisi aikamoista liioittelua väittää että olen lukenut James Joycen romaanin Ulysses (suom. Leevi Lehto, Gaudeamus 2012). Parempi sanoa, että olen lueskellut sen. Siinäkin on urakkaa.

Periaatteessa on kysymys siitä, miten maahanmuuttajataustainen ilmoitushankkija Leopold Bloom kuluttaa kesäkuun 16. päivän vuonna 1904. Kirjan rakenne myötäilee Homeroksen Odysseiaa, jonka sankarin nimi on tämän uuden laitoksen nimessä latinankieliseen muotoon. Samalla kirja viittailee joka sivullaan jotakuinkin koko kirjallisuuden historiaan, irlantilaiseen kansanperinteeseen ja ajankohtaisiin tapahtumiin: Suomi mainitaan, koska samana päivänä muuan vapaussankari murhasi täällä sortovallan edustajan, kuten itsekin tuolloin miehittäjää vastustaneet irlantilaiset asian mielellään näkivät.

Kirjan jokainen luku toimii erilaisella tyylillä: mukana on muun muassa sataviisikymmentäsivuinen luku, joka on kirjoitettu näytelmäksi (joskin jotakuinkin täysin mahdottomaksi oikeasti esittää). Mistään ”lukuromaanista” ei todellakaan ole kyse. Tarinassa on kyllä juoni ja jatkuvuutta, mutta ne eivät ole välttämättä oleellisin sisältö. Leevi Lehto on muistaakseni suositellut, että kirjaa voi aluksi lukea luvun sieltä, luvun täältä ja palata sitten myöhemmin tekstiin ikään kuin lineaarisemmin. Itse luin tällä ensi kerralla sen alusta loppuun, mutta välillä oli useamman päivän taukoja, joten kokemus lienee samankaltainen.

(En ole muuten kovin usein tavannut lukijoiden keskustelussa samanlaista ilmiötä kuin tämän kirjan kohdalla: he pohdiskelevat, keskustelevat ja listaavat lempilukujaan.)

Lehdon runsaat alaviitteet jotakuinkin joka sivulla antavat tilaisuuden perehtyä tekstin viitteisiin ilman ylimääräistä penkomisen vaivaa, mutta voivat yhtä lailla häiritä lukukokemusta. Tässä olisi hyvin toteutetun e-kirjan paikka: viitteet voisi piilottaa tai nostaa näkyviin, miltä milläkin lukukerralla tuntuu.

Minulla on ollut muutaman kerran tilaisuus nähdä Lehto lausumassa, ja siksi etenkin kirjan alkupuolen teksti tuntui kovin tutunoloiselta, suomentajaltaa: se on tietysti väistämätöntäkin,* mutta antaa silti hetkittäin tunteen runoilija-Lehdon lukemisesta kirjailija-Joycen sijaan.

Monessakin mielessä Ulysses on kirjallinen kokeilu, ja olen joskus ollut vähän sitä mieltä että kokeilut pitää tehdä kotona niin, että lukijalle voi tarjota valmiin paketin, josta lastentaudit on korjattu. Mutta toisaalta… tämän kirjan pointti on olla epälineaarinen, toisinaan luonnokseltakin vaikuttava, paikoin venynyt ja vanunut, paikoin pikkuisen repsottava ja rispaantuva tilkkutäkki. Yhtä paljon kuin kuvaus herra Bloomin päivästä se on eräänlainen selostettujen valo- ja mielikuvien kokoelma Dublinista kesällä 1904, taidegalleria, joissa joidenkin teosten kohdalle voi pysähtyä hetkeksi meditoimaan (tai syömään eväitä), toiset voi sivuuttaa sukkelammin. Epälineaarinen multimediateos ennen multimediaa. Sellaisena se toimii ja on juuri niin valmis kuin pitääkin. Sitä paitsi se on selvästikin kestänyt aikaa, mikä on oikeastaan ainoa mahdollinen objektiivinen kriteeri luonteeltaan yltiösubjektiivisessa taiteen maailmassa.

___
* Ammattitaidoton se kriitikko, joka puhuu ”kirjailijan kielenkäytöstä” suomennosta arvioidessaan.

Matkalla sinne

Harhakaupunki (City of Illusions, 1967, suom. Jyrki Iivonen 2012) on kolmas Ursula K. Le Guinin ”hainilaissyklin” teos. Neljäs oli Pimeyden vasen käsi (The Left Hand of Darkness, 1969), sarjan ensimmäinen mestariteos. Harhakaupunki petraa melkoisesti Rocannonin maailmasta ja Maanpakolaisten planeetasta, vaikka ensin ei siltä vaikutakaan.

On muistinsa menettänyt, kummasilmäinen muukalainen, joka päätyy pieneen kyläyhteisöön Pohjois-Amerikassa. Eletään muutaman tuhannen vuoden päässä koittavassa taantuneessa maailmassa, jossa Maan kaupunkien suuruuden aika on historiallinen muisto vain. Väkeä ei ole paljon, yhteisöt ovat taantuneet autoritäärisiksi, osalla on orjia. Käytössä on jonkin verran modernia tekniikkaa, ja jossakin oman kylän ulkopuolella väijyy vihollinen. Muukalainen haluaa saada selville kuka hän on ollut ja miksi hänelle on tapahtunut niin kuin on tapahtunut, ja lähtee pitkälle matkalle länteen etsimään vihollisen myyttistä kaupunkia. Matkan varrella hän kohtaa vaaroja, kummallisia yhteisöjä – ja ystäviä odottamattomissa paikoissa.

Ei siis mitään kovin omintakeista tai yllättävää. Peruskauraa. Asetelmasta tuli mieleen Le Guinin esikuviin kuuluneen Isaac Asimovin Avaruuden merivirrat, mutta loppua kohti tarina lähtikin omille urilleen. Ei se silloinkaan päädy (minusta) mihinkään suunnattoman omaperäiseen tai järisyttävään, mutta muuttaapahan peruskuviota muutamaan kertaan mielenkiintoisempaan suuntaan. Tarina niveltyy myös Maanpakolaisten planeetan maailmaan ja yhteisöihin, tosin kauan kakkosromaanin tapahtumien jälkeen.

Tekstiin on yhtä kaikki alkanut sisältyä tasoja ja tuntoja, jotka edellisistä ovat puuttuneet. Henkilöhahmoissa on entistä enemmän lihaa paperinohuiden luiden ympärillä. Harhakaupunki on eittämättä paras Avaimen julkaisemasta hainilaiskolmikosta.

Kiitos!

Kiitos kaikille onnitelleille.
Kiitos kaikille juhliin tulleille. Teitä oli tosi mukavaa nähdä, parhaimmillaan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Kiitos kaikille S:n organisoimaan lahjaan osallistuneille.
Kiitos ystäville.
Kiitos juhlien järjestelyissä mukana olleille. Maarit, Virpi, Eeva, Irma ja Seppo tekivät bileistä totta, huolimatta syntymäpäiväsankarin lähettämien kutsujen melkoisesta määrästä.
Kiitos Helenalle huikeasta laulusta.
Ja, ennen kaikkea, kiitos jälleen kerran S:lle. Sinun ansiostasi olen tässä.

”Vielä, tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi…”

Taisin nähdä yhden Keban ensimmäisistä keikoista, ellen ihan ensimmäistä, Limeksen bileissä joskus vuoden 1984 tienoilla. Bändillä oli vielä silloin eri nimi, enkä muista keikasta juuri muuta kuin että se oli ihan hyvä (ANK:n salin opiskelijabilebändikeikkojen mittarilla)  ja että Alin Telecaster-kitarassa oli epätavallinen mikkiyhdistelmä (mitä jää innokkaan soittamisenharrastajan mieleen…).  Sittemmin bändi (ja samainen kitara) tuli nähtyä moneenkin kertaan: Keba oli loistava livebändi. Esikoisälpee (Keba, 1985)  tuli hankittua heti kun se ilmestyi, mutta tokan albumin Koko ajan go-go (1987)  aikaan elämäntilanne oli muuttunut, ostin varsin vähän levyjä ja kävin harvoin katsomassa mitään, joten se jäi (sillä erää) väliin. Hitit tietysti tulivat tutuiksi radion kautta. Ja sitten bändi jo hajosikin.

Kuten S. tuli eilen sanoneeksi, Keba oli monessa suhteessa hyvin stadilainen bändi: haikean romanttiset laulut kyllä nojasivat yhteiseen kansalliseen iskelmäperinteeseen, kuten kaikki silloisen Suomi-rockin laulut, mutta niiden maailma, kuvasto ja tunnelma olivat hyvin helsinkiläisiä. Muualla Suomessa Kebaa ilmeisesti pidettiin usein myös jotenkin stadilaisen ylimielisenä yhtyeenä, eikä sekään välttämättä ollut ihan tuulesta temmattua.

(Se saattoi maksaa ennakkosuosikille Rock-bändien SM-kisojen voiton loppuvuodesta 1984: Keban edelle nostettiin lopullisissa pisteissä alavutelainen Kolmas nainen ja kouvolalainen Peer Günt.)

Yhtä kaikki: Vaikka Keban seuraaminen väheni omalta osaltani jo ennen sen huippuhetkiä, kyseessä on yksi hienoja muistoja vuosikymmeneltä, jonka (musiikillistakin) nostalgisoimista yritän parhaani mukaan välttää, mutta joka on yhtä kaikki ollut (myös musiikillisesti) minulle hyvin tärkeää aikaa. Siinä mielessä oli aivan itsestään selvää lähteä katsomaan Keban reunion-keikkaa Tavastialle.

Setti alkoi – bändin katusoittotaustan hengessä – pienellä akustisella  ”sivulavalla” ennen siirtymistään ”päälavalle” ja sähköiseen meininkiin. Homma toimi hienosti alusta alkaen: Keba oli jo 80-luvulla kuuluisa tiukasta treenauskuristaan, ja perinteistä oli pidetty kiinni. Alin ääni on hienosti ennallaan: herkän kuiskaileva laulutyyli kuulosti juuri siltä kuin sen pitikin.

1980-luvulla etenkin Keban kitarasoundi kuulosti toisinaan vähän turhankin trendihakuiselta ja epäomaperäisen state of the artilta. Nykyään chorus-pedaalit eivät ole enää niin pop, joten heleän helkkyvä kitaravalli toimi suorastaan omaperäisenä soundimaailmana. Oleellista ovat kuitenkin laulut, haikean romanttiset laulut, ja ne soivat edelleen yhtä pakahduttavan kauniina kuin ennenkin: ”No exit”, ”Intiaanit ratsastaa”, Tikkasen pariskunnan romaaneista innoituksensa saanut ”Ihmispeto”, ”Mona”, ”Nana”, ”Takkuinen tiikeri” ja tietenkin katusoittoaikojen muistojen täyttämä ”Kesä Espalla”. S. olisi halunnut kuulla ”Nainen tummissa” -coverin ja minä jäin kaipaamaan ykkösalbumin lemppariani ”Mennyttä maailmaa”, mutta muuten ei valittamista. Hieno keikka. Hieno ilta. Kiitos.

(Pienenä mainiona detaljina pitää mainita vielä kappale, joka lähti soimaan levyltä bändin poistuttua encoren jälkeen lavalta: Egotripin ”Matkustaja”, tyylipuhdas ja luultavasti täysin tietoinen Keba-pastissi.)

Ahab on kuollut, pakkomielle ei

Saara Henriksonin Moby Doll (Into 2011) lähtee liikkeelle turhautuneiden (entisten) opiskelijoiden Helsingistä. (Tai, jos tarkkoja ollaan, Vironniemeltä, pieneltä alueelta kantakaupungissa.) Kahden toisensa monta vuotta aikaisemmin tunteneen päähenkilön elämässä mikään ei oikein tunnu miltään, mikään ei suju eikä luonnistu. Elämä, ja kaupunki, tuntuvat irrallisilta, tuntuvat kulkevan ohi. Molemmilla on omat syynsä kaivata Narvikin vesille. Jenny toivoo saavansa innoitusta Sibelius-akatemian lopputyösävellykseen lapsuudesta muistamastaan valaan laulusta: hän haluaa löytää, kuulla sen uudelleen. Joken keskeinen syy on löytää Jenny uudelleen.

Narvikin vesillä, väheneviä valaita ja (muidenkin) päähenkilöiden omia pakkomielteitä etsiessä, maailma ja ympäristö muuttuu todellisemmaksi, aidommaksi, myös kirjan tekstissä. Pienen, kuluneen kalastusaluksen ja ympäristöaktivistien kuunarin ahtaat tilat syksyisen vaarallisella merellä piirtyvät lukijan mieleen paljon todellisempina kuin kaupunki. Tai ehkä niukkaan kerrontatyyliin on tässä vaiheessa vain tottunut. Lyhyitä valaan näkökulmasta kerrottuja jaksoja (ja paikka paikoin turhankin perusteellisia faktadumppauksia) lukuun ottamatta kerronta pysyy hyvinkin karun realistisena miltei loppuun asti, tai ehkä aivan loppuun asti. Suuren ja muinaisen olennon* paluun kuvaus säilyttää sekin karun realistisen otteensa, pidättäytyy sortumasta sellaiseen jumpsisjömpsis-cinematiikkaan mihin olisi niin helppo sortua. On vain perusteltu aavistus siitä että tässä on koettu vierestä jotakin isoa ja miesmuisteihin näkemätöntä.

Ensimmäisen ihmisvankeudessa eläneen miekkavalaan mukaan nimetty Moby Doll on tietoisen pieni, lyhyt ja pienimuotoinen meritarina kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta, eräänlaista epälatinalaisamerikkalaisen niukkaeleistä  maagista realismia. Tavallaan.

___

* Ei, H. P. Lovecraftilla ei ole kuitenkaan asian kanssa pahemmin tekemistä.

Pois näytöltä, pois mielestä (hetkeksi)

Viime yönä China Miévillen romaanisuomennos lähti kohti kustantajaa. Ainakin toivon niin – eilen nettiyhteys tökiskeli perin tomerasti ja lähettämisessä oli lievää pahempia ongelmia. Eikä Hämeenlinnan päästä ole vielä tullut vastaanottokuittausta…

Vanhan ns. viisauden mukaan kukaan ei lue kirjaa niin tarkkaan kuin sen kääntäjä – ei välttämättä edes alkuperäisteoksen kustannustoimittaja. Tästä on sattunut muutama konkreettinen todiste-esimerkki, kun olen kysellyt sähköpostitse kirjailijalta muutamista kummallisuuksista alkuteoksessa, ja ne ovat osoittautuneet moksiksi, jotka ovat jääneet näkemättä kaikilta, niin kirjailijalta, kustannustoimittajilta, kriitikoilta kuin alkuteoksen lukijoiltakin.

Kääntäessä tekstiä lukee toisella tavalla: aikanaan luin The City and The Cityn enkä ollut kovinkaan innoissani siihen sisältyvästä dekkarijuonesta. Muutaman puolitoista vuotta sitten kirjoittamani mielipiteen takana seison edelleenkin, mutta kääntämisen myötä aloin kyllä arvostaa silloista enemmän loppuratkaisua, etenkin eräiden asiaan sekaantuneiden henkilöiden motiivien kannalta. Miéville on monitasoinen, kielellisesti taitava kirjoittaja, enkä tässä vaiheessa voi kuin toivoa tekeväni hänen tekstilleen oikeutta. Vaikka Toiset – kuten kirjan elokuun loppupuolella ilmestyvän suomennoksen nimi kuuluu – ei tyylillisesti eikä aiheiltaankaan muistuta kovinkaan paljoa suosikkidekkaristiani Tony Hillermania, molempia yhdistää dekkaritarinan käyttäminen (ainakin osittain) aivan muunlaisen tarinan, aivan muunlaisen sanoman kehyksenä, ei niinkään kirjan keskeisenä sisältönä.

Vaikka olenkin suomentanut aikaisemmin scifiä (ja vähän fantasiahtavaakin kirjallisuutta), nykyaikaan (tosin keksittyyn Itä-Euroopan pikkuvaltioon, tai tarkkaan ottaen kahteen pikkuvaltioon) sijoittuvan Toisten kanssa jouduin tekemään ehkä enemmän sanastollista pähkäilyä kuin koskaan ennen. Osan ennen varsinaista käännöstyötä kehittelemistäni ilmaisuista jouduin muuttamaan puolimatkassa, kun syvempi paneutuminen sanojen käyttöön sai alkuperäisidean vaikuttamaan tavalla tai toisella kököhköltä. Tai mieleen tuli muuten vain parempi, luontevamman oloinen sana, joita sitten sijoittelin paikoilleen teksturin etsi/korvaalla. Kyselin toki ideoita sekä kollegoilta että naamattukavereilta, muutamilta muuten vain kohdalle sattuneilta tuttaviltakin. On muutama sana – muun muassa yksi paikannimi – joihin en ole vieläkään ihan tyytyväinen. Raatiin liittyy nyt kustannustoimittaja, ja ehkä minullekin putkahtaa jotakin uutta mieleen siihen mennessä kun hänen korjausehdotuksensa putkahtavat pöydälleni.

Muuten suomentaja-Mäkelä poistuu nyt muutamaksi kuukaudeksi takavasempaan ja kirjoituspöydän ääreen istahtaa kirjailija-Mäkelä (ja, etenkin heinäkuuun festivaaliputken aikaan, tietysti myös lomailija-Mäkelä). Katsotaan, mitä hän saa aikaiseksi ja mikä saa hänet hyppimään seinille joko ilosta tai turhautumisesta.

Tarvetta toimenpiteisiin?

Kuninkaan puhe pisti, jälleen kerran, pohtimaan myös yhtä vanhaa suosikkikeppihevostani. Elokuvan ”Bertien” lapsuus todettiin moneen kertaan jotakuinkin karmeaksi. Ei kavereita, vain kiusaava isoveli. Vanhemmat etäisiä ja kiireisiä, näkivät lapsiaan ainoastaan kerran päivässä järjestetyssä tilaisuudessa. Muun ajan lapsi viettää vaihtuvien lastenhoitajan hoivissa.

Ei sellainen ole normaalia lapsuutta, eikä elämä muutu yhtään normaalimmaksi senkään jälkeen. Kavereita ei ole luvassa sittenkään, eikä minkäänlaisia mahdollisuuksia valita elämänuraa tai opiskelupaikkaa omien kiinnostusten pohjalta. Nuorta ei kohdella kuin ihmistä, vaan pelkkänä esi-isiensä jälkeläisenä. Kapinaikä? Ei tule kuuloonkaan. Ja jos tulee, niin siitä kuullaan sitten ympäri maailmaa.

Ei ihme, jos viiraa päästä, tai tulee muuten ongelmia. Se ei ole perinnöllistä, vaan luonnottoman ja sairaan ympäristön, lapsuuden ja nuoruuden tuotosta. Samanlaisia kärsimysnäytelmiä koetaan vieläkin monissa muka sivistyneissä maissa yhä edelleen. Ehkä kuninkaallisten lapset pitäisi ottaa jo mahdollisimman pian syntymän jälkeen pois vanhemmiltaan ja sijaiskotiin, niin heillä olisi vähän paremmat mahdollisuudet kasvaa kunnon kansalaisiksi?